Muutama miete
Tänään olen ehtinyt vähän pohdiskella asioita, kaikesta touhusta huolimatta.
Heräsin kymmeneltä ja aamupalaksi luin yhden kirjan.
Puoliyhdeltä ilmoitin lapselle, että täytyy ulkoilla. Poika kysyi, että tarvitseeko juomista mukaan ja väitin linkkarin riittävän.
Aurinkoinen, mutta tuulinen metsä oli ihan hauska tuttavuus. Oikeastaan etsimme pajunoksia tai sellaisen päämäärän minä ulkoilulle asetin. Päätarkoituksena oli kylläkin vain lapsen ulos riipiminen. Meillä oli varsin lystikästä tapasimme muun muassa passiivi-hamsterin, namsterin ja erilaisia pupuja. Ainakin puheen tasolla. Varsinaista nonsenseä, mutta sellaisen tuottaminen voi olla hyvinkin ravitsevaa. Siinä sivussa juttelimme raamatun kertomuksista ja niiden moraalisuudesta ja koitin kovasti opettaa kuuntelijaa tulkitsemaan kaikkia kuulemiaan kertomuksia. Sellaista pientä touhotusta.
Vastaan tuli nainen, joka halusi tietää, mistä löytää pajua. Ja sitten tyttö, joka halusi suunnistusohjeita (ja kyllä vastasin hyvin asiantuntevasti). Normaalisti ihmiset kyllä tuojottavat minua, mutteivat ihan näin kovasti puhuta. Sen täytyi johtua yksinkertaisesti kokovartalo metsänvihreästä. Kyllä, koodisana enovainaa.
Tultiin kotiin, laitettiin ruokaa ja syötiin.
Päätin sitten aloittaa taas yhden ompeluprojektin ja piirtelin kovasti kaavoja.
Tosin piirtely keskeytyi, kun suljetulta vapautettu soitteli. Höpellystä ja pöhellystä, mitä nyt kahdelta hypomaaniselta voi odottaa.
Hän kyseli, että missä minun hulluuteni menee ja kun puhuu samanmoiselle, ei tarvitse yhtään sensuroida. Hän totesi, että some-käytösestä on ollut varsin helppo vetää johtopäätöksiä. Ensin monta kuukautta hiljaa ja sitten päivityksiä päivitysten perään.
”Ootko miettinyt, että jos sun lapsi ei oo perinyt tätä, jos siitä ei tulekaan samanlaista hullua, kuin meistä.”
”Ei siitä kyllä taida tulla. Siltä puuttuu yli-impulsiivisuus.”
”Se on aikuisena, niin helisemässä.”
Olen ihan oikeasti miettinyt, ettei ole mikään lottovoitto olla minun lapseni. Joutuu haluamattaan seuraamaan tätä vuoristorataa. Sitä voi lähteä aamulla kouluun ja jättää masentuneen äidin nukkumaan ja tulla iltapäivällä takaisin ja tavata samaisen äidin aivan hirvittävässä vauhdissa. Äiti voi olla kuukausia sulkeutuneena omaan tilaansa ja sitten se ilmestyy ovelle vähän väliä, mitä hullumpien ideoiden kanssa. ”Rei'itetään sun korvat!”, ”Remontoidaan tää huone.”, ”Askarrellaan aikakone!”
Ja kun äiti on masentunut, niin se on aika tiiviisti omassa maailmassaan. Sen kanssa voi tehdä läksyt. Se ehkä juttelee jotain. Jos koulussa on ongelmia, niin äiti muuttuu hetkessä raivokkaaksi järjestelijäksi ja palaa sen jälkeen takaisin passiiviseen tilaansa. Ja sitten yhtenä päivänä se pyörittää, koko maapalloa sormenpäissään, nauraa, keksii, juttelee, kehittää, touhuaa.
Sitä sattuu niinkuin ennenkin, mutta se vaan sanoo, että joojoo, ei tähän kuole ja jatkaa touhua.
Tunnin puhelun päätteeksi, päätin kävellä kauppaan. Hain kolaa ja totesin, että kola selässä käveleminen on oikeaa urheilua.
Piirtelin kaavat loppuun ja leikkasin kankaat. Ompelinkin hyvän tovin, mutta sitten piti tietysti korsitella, niitä pajunoksia. Ja lapsi katsoo, että ok. Koristellaan sitten.
”Ootko varma, ettei näihin tule, kuin mustaa ja pinkkiä?”
”Tietty.”
”Selvä sitten, kuolemaa ja hattaraa.”
Ja siinä se taitaa olla tiivistettynä.
Askartelun jälkeen palasin ompelemaan. Ei ole enää pahasti kesken, mutta vähän pitää pohtia muutaman kohdan ratkaisumallia.
Lapsi kinusi luvan katsella Uutisvuodon ennen nukkumaan menoa. Ja sellaisen hänelle sitten soin. Kuuntelin hihitystä ja oli pakko todeta, ettei se enää mikään pieni poika ole. Aika iso tyyppi, joka ajattelee aika isosti omilla aivoillaan.
Ja kun on niin paljon ongemia koulussa, niin sitten se jotenkin kääntyy sellaiseksi, että jatkuvat kysmykset ovat tyyppiä ”oletko sä musta ylpeä, kun saan hyviä numeroita?” ja niitä onkin viimeaikoina riittänyt.
Yritä siinä sitten selittää, ettei minun ylpeyteni ole hänen numeroistaan kiinni, vaikka olenkin iloinen joka kerta, kun hän onnistuu.
Minä toivoisin, että jokaisella hullulla on toinen samalainen, sellainen jonka kanssa voi puhua omasta hulluudestaan ja joka ymmärtää sitä. Sellainen on hirveän tärkeää. Minulla oma hulluuteni ei ole tabu vaan osa olemassaoloani, enkä siitä halua tabua tehdäkään.
Lääkäri sanoi viimeksi, että vähän kannataisi miettiä mitä kaikkea tästä ääneen kertoo. Mutta en oikein ymmärrä miksi?
Tämähän ei ole itselleni mikään ongelma.
Olen ollut alusta asti tekemässä mm. Angstiparaatia, jonka yhtenä ajatuksena on poistaa mielenterveysongemien stigmatisointia ja demonisointia, joten näen vähintäänkin omituisena ajatuksen siitä, että minun pitäisi piilottaa johonkin omat ongelmani.
Minä olen tällainen.
Millainen sinä olet?