Muutama pirskahdus
Yö meni. Nukkuminen ei ottanut sujuakseen, sen verran koville eilinen ilta otti.
Aamulla järjestelin pojan kouluun ja palasin sänkyyn, väsytti isosti.
Aina kun laitoin silmät kiinni, niin pää toisto kuvaa siitä miten se pariskunta syöksyi rappuja pitkin alas.
Yhdeksän jälkeen väsymys (ja lääkkeet) vihdoin voittivat ja sain nukuttua pari tuntia. Joka on loistava pohjustus sille, että ilta pitää taas istua teatterissa.
Yritin soittaa Kelaan osa-sairauspäiväraha-asiassa. Tunnin puhelinjonotuksen jälkeen meni hermot. Kirjauduin Kelan sivuille ja lähetin postia, katsotaan jos joku joskus vastaisi.
Jotain tekemistä piti keksiä. Löysin internetin uumenista jonkun kaavan alushousuihin. Sen sai pdf-muodossa. Kun isä on viime aikoina saanut printata kaikkea mahdollista, niin ajattelin etten tällä kertaa pyytäisi. Joten paperi vain näyttöä vasten ja piirtämään. Kuvat jakautuivat yhteensä yhdeksälle sivulle ja kaikki merkinnät olivat mielestäni omituisia. Mutta piirretään piirretään.
Lopputuloksena muutama erikoisen näköinen kaava, eikä hajuakaan, miten niistä voisi saada vaatteita. Totesin, että minun käsityötaidoilla ei voi jäädä asia ratkaisematta. Jos ei tajua paperilla, niin tajuaa kankaalla. Joten leikkelin kankaat ja päätin tehdä protot. Ja kuinkas sitten kävikään?
Sainkin kaavoista aikaan kahdet housut. Toiset kokoa ihminen ja toiset kokoa perhe. Nauratti. Soitin isälle ja kerroin, että näin hyvin onnistuu, ihan ilman printtaamista!
Toinen kaava kuitenkin vaikutti niin hyvältä, että sellaisia voisi alkaa tehtailemaan. Sitä varten tarvitaan joustanauhaa tai pitsiä, jota ei oikein missään tunnuta myyvän. Yritin soittaa kaikki mahdolliset paikat läpi ja kysellä jos löytyisi. Yrityksillä on puhelinnumeroita sivuillaan. Niihin numeroihin ei vain vastata. Lopulta yhdessä paikassa joku viitsi painaa vihreää ja ihme tapahtui – joustopitsiä myynnissä. Ilmoitin lähteväni heti matkaan.
Vaatteet niskaan (ja varmuuden vuoksi neliapilat korviin, jos ne vaikka toisivat sitä hyvää karmaa) ja bussipysäkille. Ei tarvinnut odottaa auto tuli heti.
Reippailin kangaskauppaan ja kiepuin hetken ymmälläni ympyrää. Paikalle tuli myyjä joka kysyi tulinko niitä pitsejä hakemaan. On selviö, että pitsin puute näkyy ulospäin.
Nyt on noin viisikymmentä metriä pitsinauhaa – se on edullista. Ja löysin myös yhden ihastuttavan paitakankaan.
Ajattelin, että voisin tänään syödäkin. Kangaskaupan vieressä oli salaattibaari, sellainen sopii oikein hyvin. Mutta tällä aivotoiminnalla? Kun ei kaikki ollut näkyvillä ja olisi pitänyt lukea jotain listaa ja ahdisti ja oli kamalaa, niin lopulta sanoin myyjälle, että laita siihen jotain hyvää. Kiitos.
Ihan oli hyvä. Kuuntelin syödessäni kolmen media-alaa opiskelevan tytön keskustelua elämän haastavuudesta ja kaiken kalleudesta. Koska a)lääkärissä käynti maksaa, b) meikit maksaa, c)vaatteet maksaa, d)asuminen maksaa, e) voi puhjeta akne. Ja siis niillä joilla on poikaystävä, on niin paljon helpompaa, koska poikaystävä maksaa puolet! Totesin itselleni, että noiden tyttöjen iässä minä olin jo reipas yksinhuoltaja. Mutta se oli varmaan ilmaista ja siis yksinhuoltajathan saa kaikki tuet ja rahat!
Hauskaahan sen sijaan on se, kun ikäiseni ihmiset ovat nyt alkaneet lisääntymään. Joillakin tutuillani on tapana listata asioita tähän tapaan: mä oon naimisissa, meillä on omistusasunto, koira ja hyvät työpaikat, nyt on aikaa lapselle – mites sulla? Ja tykkään vastata, että mulla on teini-ikäinen lapsi, kaksisuuntainen mielialahäiriö ja hyvä lääkitys. En ihan tiedä miksi, mutta keskustelu yleensä tyrehtyy tähän.
No niin söin.
Näin Macaron leivoksia ja muistin, että äiti tykkäsi niistä eilen kovasti. Oli hänen ensikosketuksensa moisiin. Joten googlasin ohjeen leivoksiin ja päätin, että vien niitä huomenna äidille – sellainen voisi vähän piristää.
Kävin hakemassa teatteriliput ja tarkistamassa näyttämön sijainnin.
Eli kauppaan. Perjantairuuhkaan. Kaikilla on kiire ja pinna kireällä. Koitin luovia seassa. Minulla oli aikaa. Maailma ei ole loppumassa. Ja jos on, niin kenelläkään ei ole kiire.
Sain ostokset tehtyä ja lähdin etsimään illan teatteriseuraa. En sillälailla hakuammunnalla vaan oli ihan sovitut treffit. Olin sopinut tapaamisen pitkästä aikaa entisen poikaystäväni äidin kanssa.
Näytännön alkua odotellessa kertoilin eilisen tapahtumarikkaasta illasta. Olimme molemmat sitä mieltä, ettei elämäni välttämättä kaipaa enempää tätä sarjaa.
Päästiin saliin. Ja tätähän, ette kyllä usko. Yksi vanhempi nainen kaatui portaissa. Onneksi olivat loivemmat portaat ja niitä oli enää kaksi jäljellä ja hän pääsi avustettuna pystyyn ja päätti jäädä esitystä katsomaankin. Mutta se oma tunne siinä tilanteessa. Ehkä en olekaan hyvis vaan pahis ja erikoisvoimanani on saada teatteriin saapuvat vanhat ihmiset tippumaan rapuista. Ehkä se on joku merkki, joka tarkoittaa, että älä tule enää koskaan teatteriin?
Elämä hei, mulle riittäs jo.
Mä tajuun jo.
Kaikki on paskaa, kusikin.
Näytelmä oli kyllä todella hyvä ja intensiivinen. Tietysti päädyin taas näyttelijän pitelemäksi, mutta se taisi johtua lähinnä siitä, että näyttelijä tunnisti minut. Se lienee roolini.
Päätettiin vielä treffikumppanin kanssa mennä hetkeksi istumaan johonkin. Ei ollut kolaa tarjolla ja niinpä ajauduin juomaan yhden oluen. Kola olisi kyllä riittänyt, mutta onpahan taas alkoholikin testattuna. Eipä se taaskaan mitään juomishaluja jälkeensä jättänyt, mutta tuskinpa siitä haittaakaan oli.
Huomisellekin olisi ohjelmaa, toivottavasti vain suunnitellun kaltaista. Ei taida mielenterveys kestää tätä menoa enää kovin pitkään.
Piirretty. Leikattu. Liimattu.
Ja kas. Siinähän on kahdet pöksyt. Joista toisissa voi yöpyä.