Nenässä on reikä
Tiedän, että haluatte lukea vain käsittämättömän hienoa itseanalyysiä ja suuria oivalluksia, joiden avulla vielä pelastan maailman.
Niin täältä pesee.
Nenässä on reikä. Ei niin kuin sierain vaan ylimääräinen reikä! Sitä ei tosin voi nähdä, mutta nenään sattuu aina, kun osun kolmanteen reikään. Todennäköisesti jokin hallitus on asentanut nenääni kuuntelulaitteen.
Eiku, ei mulla ollutkaan skitsofreniaa, harmillista. Ehkäpä sitten olen vain satuttanut nenäni jossain.
Aamulla herääminen oli tuskaa, mutta heräsin silti. Kahdeksalta hiippailin kinkun uuniin, että saisin sen ennen yötä valmiiksi. Ja saatan onnistua, sillä äsken lämpö oli jo 73 astetta, enää seitsemän jäljellä.
Puin päälle. Aamulla siis. Ja käskin lasta vahtimaan kinkkua.
Yöllä auton päälle oli satanut noin tonni lunta ja sen viereen toinen tonni. Harjailu ja rapsuttelu otti pienen ikuisuuden. Juuri tämän takia minulla on auton suojapeite. Se ei vain jostain syystä toimi, jos lepää takapenkillä. Ei voi ymmärtää.
Ajoin Malmille, josta junaan.
Talvi oli yllättänyt, ei tullut junaa.
Myöhemmin tuli sitten. Ehdinkin juuri sopivasti psykopaatin luo, kerrankin ei ollut aikaa kutoa odotushuoneessa.
En ihan tiedä tarkoitusta, miksi käyn sen ihmisen luona. Minä kerron miten menee ja miltä tuntuu. Hän kirjoittaa sen ylös. Ja lopuksi toteaa, että suunta vaikuttaa oikein hyvältä. Mutta mikäpä siinä.
Olen sairas, mutta suunta vaikuttaa hyvältä.
Poistuin siis hyvän suuntaisena ja järjestelin itseni kohti uusia seikkailuja. Piti hankkia ”peisfeikaar”, kuten lapsi toiveensa kirjallisesti esitti. Näppäränä, mutta en kilttinä, äitinä toki heti ymmärsin mistä on kyse. Tai ainakin melkein heti. Paysafecard on koodi, jonka avulla voi ostaa kaikkea vinkeää peleihin, joita pelataan verkossa. Lapsi siis saa peisfeikaarinsa.
Kävin vielä hankkimassa kolaa ja purkkaa kotitarpeiksi ja jotain sälää lisäksi ja sitten sitä joulun tekemistä.
Silitin viimeiset pyykit. Ja painuin nukkumaan.
Tosin enhän mä nuku, kun en kerran pysty, mutta melkein. Kunnes joku päätti myydä minulle lasten maailman, mutta mulla on jo se, joten se siitä.
Valjastin lapsen avuksi. Pilkottiin rosolliainekset, pilkottiin hedelmäsalaattiin tulevat hedelmät, haettiin kuusi eteiseen sulamaan. Ja lapsi sanoi, että joulun tekeminenhän on kovaa työtä. Nostelin kulmiani.
”Niin siis sulle”, lapsi korjasi.
”Mutta sä oot äiti semmoinen, että kun oot jotain päättänyt, niin sitten sä vaan teet sen.”
Epäilen, että poika tiivisti aika tehokkaasti tapani toimia.
Kinkku siis on edelleen uunissa, porkkanalaatikko odottaa sinne pääsemistä, lahjat pitää vielä paketoida ja kuusi kantaa oikealla paikalleen (aamulla koristellaan). Suihkussa olisi varmaan hyvä käydä. Ja jotain kai pitäisi vielä syödäkin.
Kyllä se tästä valmistuu, jälleen kerran.
Minä aivan oikeasti tykkään jouluaatosta (tykätä –sanaa ei saa käyttää, opetti opettaja ala-asteella, pitää käyttää pitää -sanaa, joten korjasin kaiken, suosikkini oli lause, jossa luki mm. minä pitää kovasti istua auton kyydissä ja pitää myös jäätelöstä) , siitä kun kaikki on viimein valmista ja nuo läheiset ihmiset valuvat paikalle. Siitä ilosta ja lämmöstä, joita jouluaatot useimmiten ovat olleet pullollaan.
Minä pitää kyllä myös joulupäivästä, kun kaikki on valmista, eikä kukaan enää odota mitään minulta. Saan venyä kirjojeni parissa tai kutoa parit sukat tai katsella yhteen menoon Ylpeyden ja ennakkoluulon.
Mutta sitä minä vaan, että nenässä on reikä.
Ei tullu.
Ne on kynttilöitä.
Tää varmaan siivoutuu itsestään?
Siellä on lähetin!