Niks, niks, kriiiiks
Taas yritys nousta sillä paremmalla energialla ylös.
Heräsin herättämään lasta seitsemältä enkä mennyt enää nukkumaan, tosin sängystä pääsin ylös vasta yhdeksältä.
Rupesin kasailemaan sitä sossuun menevää nippua. Tosin oli jäädä yritykseksi, koska en tiedä minne olen laittanut sen kirjeen, joka sieltä tuli. Aikani tuskailtuani päädyin kirjoittamaan mukaan saatteen näistä muistiongelmiasta ja toiveen siitä, että paperit päätyvät silti oikeaan paikkaan. Voihan se olla, etteivät päädy, mutta toivotaan nyt kuitenkin.
Soitin lapsen ohjaajalle ja selvittelin viime viikkoisia ongelmia ja niihin ajattelemiani toimintamalleja. Onneksi ohjaaja on fiksu mies ja osasi heti kertoa mihin suuntaan seuraavaksi kannattaisi lähteä.
Puin päälle. Hukkasin bussikortin. Löysin bussikortin. Hukkasin avaimet. Hukkasin repun. Löysin avaimet. Etsin sosialistihuivia. Hukkasin sossuun vietävät paperit. Löysin äänioikeuslapun. Löysin repun. Löysin paperit. Löysin takin. Ja juoksin ulos, ennen kuin hukkasin jotain lisää. Suhteellisen rasittavaa tuo hukkailu.
Bussi oli myöhässä, mutta niiden vissiin kuuluukin olla.
Takanani istui mies ja nainen. Mies oli hieno, nainen puhua pulputti ja mies sanoi aina sopivaan väliin ”niin”. Nainen myös jollakin tasolla kehui erityistaitoaan olla tunnistamatta poliitikkoja. Minun lempijuttujani lapsena oli luotella ministereitä, menneitä ja nykyisin, saunan jälkeen. Joskus isä jaksoi ihan kyselläkin niitä minulta. Vieläkin muistan joitakin rimpsuja, joita leikkiessäni toistelin ”Sorsa, Holkeri, Koivosto”, Vennamo, Kuuskoski, Koivisto”, ja kyllä kaikki rimpsut päätyivät Koivistoon. Koivosto oli parasta jota tiesin, suurin lapsuuden unelmani oli päästä äänestämään ja se ylin toive, päästä äänestämään Koivistoa. Olin aina vanhempieni mukana, kun he kävivät äänestämässä ja aina matkalla äänestyspaikalle koitin muistuttaa, että Koivistoa sitten. Sitä en tosin lapsena ymmärtänyt, että valitsijamiehiähän niiden piti äänestää. Mutta Koivistoa.
Enhän minä sitten koskaan Koivistoa saanut äänestää, mutta ensimmäinen äänestyskerta kyllä on jäänyt mieleen. Jännitti aivan järjettömästi ja kun pääsin sinne koppiin, niin sydän löi niin, että korvissa suhisi, enkä ollut osata kirjoittaa numeroita lipukkeeseen, kun kädet tärisivät.
No, tänä päivänä sitten kai on hienompaa olla tietämätön.
Kävin äänestämässä. Postissa oli julmettu jono muitakin samalla asialla olevia. Jono kiemurteli ulos saakka. Se oli hienoa, tuli sellanen olo, että ollaan osa jotain yhtenäistä.
Enää eivät kädet kopissa tärisseet, eikä ollut Koivistoa listalla, mutta hyvä mieli äänestämisestä kyllä tuli.
Postista tullessa alkoi polvi taas oireilemaan ikävästi. Mutta toisaalta olinhan jo kävellytkin ainakin melkein kaksisataa metriä.
Vein liitteet sosiaalitoimistoon ja ajattelin hakea vielä kolaa kaveriksi. Kaupassa oli vähän ihmisiä, joten huvikseni huuhailin katselemassa imureita ja keittiökoneita. Hypistelin lankoja ja ihmettelin kenkiä – joissa ei tietenkään ole kokoja.
Hain kolaa, jauhelihaa ja kermaa.
Kävelin bussille. Helvetin kivuliasta hommaa, mutta sitähän se. Koko elämä.
Soitin työterveyteen ja kyselin moneltako huomenna on lääkäri, koska enhän minä sellaista muista. Kymmeneltä on.
Katseltiin lapsen kanssa uusia harrastusjuttuja ja ajattelin laittaa spagettikastiketta. Tietysti aika alusta pitäen, koska olen allerginen maailmalle. Vähän heittelin suurustinta lattialle ja tomaattia seinille, sillä tavalla se syntyy. Kun huomaa tahottomasti toteavansa ääneen, että ”Ai luoja, tää on hyvää”, voi kuvitella tehneensä suhteellisen hyvää kastiketta.
Eipä siinä muuta, mutta mietipä miten pyyhitään lattialle heitellyt liemet, kun ei pysty kyykistymään. Kovasti toivoisin, ettei tämä kipu ole tullut jäädäkseen, mutta kai siihenkin pitää varautua. Jospa huomenna kyselisi jotain mukavia myrkkyjä lisää.
Huomenna aamulla siis lääkäri. Jos ei sen jälkeen kuulu mitään, olen muuttunut mielipidevangiksi tai jotain sinne päin. Jos tekstit vievät suljetulle, niin onpahan ainakin aikaa kirjoittaa kirjaa.