Onnistumisia
Palapeli osoittautui hyväksi ideaksi. Tekemistä johon edelleen jaksan ja pystyn keskittymään. Ei vaadi muistia, mutta hahmotuskykyä kylläkin. Istuin koko illan keittiössä palapelini äärellä, jos palapeliä tehdessä voi saavuttaa flown, niin sellaisen saavutin.
Illalla päätin pelata varman päälle ja nappasin keväällä unettomuuteen määrättyjä Ataraxeja, tällä kertaa sen suurimman reseptiin merkatun määrän. Ja ta-daa! Vaivuin uneen.
Hetkeksi.
Ongelmaksi osoittautuivat vaihteeksi jalat tai niiden kivulloisuus tällaisilla ilmoilla. Atarax kyllä väsyttää, mutta ei vie kipuja pois.
Väännyin ylös uudelleen ja terästin untani Panacodilla, joka onneksi vie aika nopeasti kivulta terän. Pieni ongelma tässä koktailissa on se, että Atarax vahvistaa Panacodin vaikutuksia, kuten seiniin törmäilyä, kompurointia ja muuta vajaapäisyyttä. Tosin se myös syventää unta.
Vääntäydin väkisin kahdeksalta ylös, herättelemään jälkipolvea ja suoraan takaisin petiin. Yhdeltätoista viimein heräsin.
Palapelin ääreen, parhaassa kohdassa piti tietysti taas lopettaa. Tapaaminen psykologin kanssa.
Junassa oli liikaa ihmisiä, tuntui kamalan epämiellyttävältä. Juoksin yhtä feissaria karkuun, kun päässäni ei ollut yhtään hyvää selitystä siitä, miksi en voi pysähtyä.
Odotushuoneessa koitin kutoa, ei se oikein isosti etene, mutta etenee kuitenkin. Viereen tuli sellainen varttuneempi ja hyvin hienostunut rouva, joka päätti aloittaa kanssani keskustelun kutomisesta. A-pu-ah! Näkymättömyysviitta ja -pulveri ovat lopussa.
Pakko vastata. Pakko keskustella. Pystyn kyllä. Pystyn, pystyn. Kymmenen minuutin lanka- ja sukkakeskustelu, en enää tiedä onko ajoissa oleminen sittenkään niin hyvä idea.
Psykologi noutaa huoneeseensa.
No miten on mennyt?
Annan kaiken tulla. Ahdistus, muistihäiriöt, unettomuus, lapsen voltit, isän metsälenkki, palapelit, perjantai-illan ajatukset, lääkkeet…
Ja huh, järjen ihminen?
Lääkkeitä ei tarvitse syödä, jos en ole itsetuhoinen. Ei tarvetta tasata, olen aivan tervejärkinen. Uupunut, mutta tervejärkinen. Muutenkin suunta on oikea, ajatukset ja ratkaisujen etsimiset ovat eteenpäin vieviä. Sitten hän sanoo sen sanan, jota aina toistellaan yhteydessäni. Itseohjautuva.
Ennen tätä pohjaan kärähtämistä, pidin sitä ainoastaan positiivisena piirteenä. Nyt en ole enää aivan varma. Enkös minä ole itseohjautunut myös burn-outiin? Liika lienee liikaa. Tässäkin.
Mutta se palapeli. Neljä palaa oli hukassa. Joten valmistuikin 996 palainen peli. Onneksi minua eivät puuttuvat palat hetkauta, merkityksettömiä yksityiskohtia. Täytyy liimata peli kasaan ja aloittaa seuraava. Se onnistumisentunne, joka seuraa, kun vihdoin saa jotain valmiiksi. Suorastaan typerryttävää. Tietysti se on vain palapeli, mutta normaalisti aikaansaavalle ihmiselle tämä saamattomuus on kamala rasite. Se saa tuntemaan itsensä huonoksi ja tarpeettomaksi. Palapeli ei tee minusta tarpeellista, mutta se osoittaa, että voin edelleenkin saada asiat kokonaisvaltaisesti tehtyä.
Lopuksi iloksenne vielä kuva syntyneestä palapelistä:
