Pääkallomekko ja verinen paita
Kirjoittelin eilen illalla teatteriarvion. Vähän hitaasti se lähti käyntiin, mutta syntyi sentään lopputulostakin. Jätin jopa yhden nerokkaan metaforan matkaan kummittelemaan. Eli suomeksi, jotain uskomatonta paskaa, joka menee lukijaan kuin häkä.
Ja lääkekokeilu jatkui. Otin vähän tujumman annoksen nukuttavaa tasaajaa ja kävin sitten nukkumaan, kun ei muuhun kyennyt. Tosin sillä erotuksella, ettei se uni mistään tullut. Heitin tunnin päästä sekaan vielä yhden elefantin tainnuttajan ja sittenhän mentiin.
Ja sen verran hyvin, etten aamulla todellakaan mihinkään kelloihin havahtunut. 8.15 ensimmäistä kertaa silmät auki. Siinä vaiheessa olisi pojan jo pitänyt olla koulussa. Eipä auttanut mikään, poika matkaan ja äiti takaisin sänkyyn.
Kymmeneltä soi kello seuraavan kerran ja väännyin pystyyn.
Aamun ohjelmana oli saattaa pääkallomekko loppuun. Ja tavoite toki täyttyikin. Olen hyvin harvoin tehnyt jotain vaatekappaletta kolmen päivän ajan, olen enemmän sellaista nopeasti toimivaa sorttia. Tosin on pakko myöntää, että kun ei pidä kiirettä, niin ehtii kummasti pohtimaan niitä ratkaisuvaihtoehtoja. Pitänee koittaa muistaa. Hitaus ei ehkä olekaan siis pahasta. Tai no, suhteellinen hitaus.
Yhdestä lehdestä otettiin yhteyttä ja kyseltiin kiinnostaisiko kirja-arvioiden tekeminen. Oh, kyllä. Pääsen huomenna valikoimaan uusia kirjoja. Ei pöllömpää.
Ja sitten piti tehdä järjestelyjä. Illalla disco ja sitä ennen pitää käydä psykologilla ja siinä välissä ei ehdi kotiin. Niinpä soviteltiin kaikkea yhteen. Ensinnäkin se tarkoitti sitä, että piti lähteä pääkallomekossa psykologille. Ei ongelma minulle, mutta olen tähän asti käynyt siellä reisitaskuhousuissa.
Päätin myös rakentaa mekkoon sopivan naaman. En oikeasti muistanut, että meikkaaminen voi olla jopa hauskaa! Yleensä se on se kuusi minuuttia aamusta ja sillä mennään. Mutta nyt unohdin kuuden minuutin säännöt ja maalailin rauhassa. Eipä sitä jatkuvasti jaksaisi, mutta tähän hätään piristi. Ja jos tekee ison nutturan, niin on melkein kaksi metriä pitkä!
Sitten liikkeelle. Onneksi katseiden kohteena oleminen ei ole koskaan ahdistanut, joten tuijottelut eivät mitenkään erityisemmiltä tuntuneet. Lähinnä ne tuntuivat paluulta omaan normiin.
Psykologi kehui, että näytän pirteältä. Ja sitten se sanoi, että vaikutan energiseltä. Ja sanoi se kaikkea muutakin, mutta viimeiset 20 minuuttia oli vähän nihkeää, kun ei tuo oikein keksinyt mitään uutta ja mullistavaa kerrottavaa. Lähinnä mietittiin, miten tätä unettomuutta voitaisiin hoitaa. Ja kovasti se kehui, että koulukiusaustilanteen hoitamisesta. Että hyvä minä!
Pois tullessa kuulin loistavan keskustelun, jonka voisi vaikka varastaan johonkin. Nuori nainen kertoi toiselle, kuinka Salvador oli toimittanut hänelle ensin todistuksen siitä, että osaa leipoa piparkakkuja ja sitten todistuksen siitä, että on lypsänyt lehmän. Hymyilytti.
Sitten junalla työpaikalle, jossa lapseni oli viihdyttämässä yhtä työkaveriani. Vähän sosiaalista jutustelua ja sitten siirtyminen lapsen naaman sotkemiseen. Piti saada hirmuinen vampyyri aikaan!
Niinpä sitten valkoinen naama, mustat silmät ja verinen suu löysivät onnellisen omistajansa. Ja sopivat tietysti yhteen valmiiksi veretyn paidan kanssa. Hyvä tuli ja ei muuta kuin discoilemaan.
En ollut kyllä kuvitellut enää ikinä löytäväni itseni koulun liikuntasalista, peilipallon hohteesta. Mutta pettymyksiäkin toki, ei soitettu Scorppareita, Boom Kah! vaan uudelleen ja uudelleen. Suhteellisen hyvin onnistuin välttämään kontaktia muiden vanhempien kanssa. Lueskelin viimeistä Artemista (yhä vähän kesken) ja seisoskelin jumppasalissa, vuoron perään. Lapsen opettaja sattui olemaan paikalla ja jotain höpinää niin kiusaamisesta, kuin maailmasta noin yleensäkin siinä vaihdoimme.
Vaan kyllä kuitenkin aika helpottunut olin, kun sieltä kotiin päästiin lähtemään.
Ehkä jopa niin helpottunut, että voisin nyt syödä aamiaista?
Boom Kah?
