Päättäväisyyttä
Yö oli. No ei erityisen hyvä, mutta ei oikeastaan huonokaan. Heräsin taas ennen kelloa, laitoin lapsen koulutielle ja palasin sänkyyn. Lueskelin muutan tunnin ja otin puolentunnin torkut.
Uusi yritys.
Nousen ylös, vetäisen ensimmäiset käteen osuneet vaatteet ylle ja hyppään autoon. Ei ehkä paras idea.
Sinänsä tyylikästä.
Villapaita pinkeillä ja mustilla raidoilla ja jättimäisillä hihoilla. Reisitaskuhousut, joista ei ihan tiedä ovatko ne vihreät vai ruskeat, riippuu valosta. Kengät, jotka pysyvät kasassa tahdon voimalla. Ja siinä se.
Autossa on yllättävän kylmä. Termostaatti pitäisi vaihtaa, että saisi lämmintä ilmaa, mutta se maksaa ja rahaa ei juuri nyt ole. Puhaltelen huurua, pyyhin lunta lasista ja koitan pysyä lämpimänä.
Juju on siinä, että lähtee liikkeelle ajattelematta. Silloin se onnistuu, eikä ehdi alkaa ahdistamaan. Tilanteen toinen puoli on tosin se, ettei ole mitään suunnitelmaa sille mitä on tekemässä. Kolaa ja purkkaa, perussetti.
Palaan kotiin.
Pitää kotva pohtia. Jos ei tee päätöksiä, niin ei myöskään saa mitään aikaan. Tai ainakaan melkein mitään.
Juttelen verkossa sen yhden kanssa, jota ei haittaa, vaikka olen ihan puolipäinen. Se on vuosien saatossa siihen aika tottunut. Kai.
Kerron juoneeni ensimmäisen kerran limpparia kesällä -82, ensimmäisen kerran kolaa keväällä -84 ja saaneeni ensikosketuksen light kolaan kesällä -89. Tärkeitä asioita. Muisti alkaa vähitellen toimia.
Tartun kirjaan. Se on itse asiassa hyvä kirja. Tai en ole aivan varma siitä pidänkö tavasta jolla se on kirjoitettu, mutta pidän siitä että se on kirjoitettu. Tarina ei ole uusi, mutta harvoinpa ne ovat, tässä on kuitenkin muutama uusi näkökulma. Aivot hyrähtävät luetun analysointivaihteelle helposti ja kitkattomasti. Hyvä niin, kirjasta on tarkoitus kirjoittaa.
Luen pari lukua ja päätän, että keittiö täytyy tänään siivota.
Luen pari lukua lisää ja käyn siivoamassa keittiön. Siitä intoutuneena pesen myös koneellisen pyykkiä ja putsaan vessan hajulukon.
Huh!
Voi hyvällä omallatunnolla lukea. Olen tänään tehnyt Jotain.
Tajuan, että jos haluan tavata ihmisiä, niin minun varmaan pitäisi kertoa heille siitä. Aika kova vaatimus. Tuntuu rintakehässä vanteena. Mutta jos päättäisi, että laittaisi yhdelle ihmiselle viestin ja sanoisi, että voisi ehkä haluta jonkinlaista kontaktia. Eihän sen toisen ole silloin pakko vastata, jos ei se halua. Ja sitten olisin kuitenkin ainakin vähän yrittänyt.
Puh.
Päätän toimia siten. Valitsen ihmisen, lähetän viestin. Päätän mennä lukemaan.
Luen pari lukua.
Makuuhuoneen hyllyllä on vaahtokarkkipussi. Sain sen alkuviikosta, kun yksi tuttu poikkesi. Pussi ilkkuu minulle, on ilkkunut jo muutaman päivän. Ei siksi, että haluaisin heti syödä vaahtokarkit – vaikka ne suurinta herkkua ovatkin, vaan siksi, että pussi on niin hieno. Se on pääkallo. Haluan tehdä siitä pussukan.
Ennen harrastin sellaistakin. Tein karkkipusseista oikeita pusseja. Voin harrastaa edelleenkin.
Mutta ensin luen pari lukua kirjaa.
Hoppan, ja toimii taas. Pussukasta tulee varsin mukava, vaikka taito tuntuu vähän olevan ruosteessa. Seuraavasta tulee paljon laadukkaampi, ehkä teen sen jo huomenna.
Ja taas voi lukea. On ansainnut lukuhetken.
Jos hyvin käy, teen tänään vielä ruokaakin. Tai ainakin tyhjennän pesukoneen.
Niin ja luen pari lukua.
