Päivä yksi
Lääkkeitä tai ei, vähän oli haastavaa nukahtaminen illalla. Jännitti tuleva työpäivä jonkin verran.
Aamulla kuitenkin suhteellisen pirteänä ylös. Lapsen kanssa yritettiin kieppua lomittain, että molemmilla olisi tarvittavat tavarat mukana, vaatteet päällä ja aamiaista mahassa. Sainkin kantaa autoon aikamoisen määrän tavaraa.
Heitin lapsen koululle ja ajelin töihin.
Ja sitten sinne työhuoneeseen. Tuntui kuin sieltä poistumisesta olisi vähintään ikuisuus. Palasin aivan erilaiseen työpaikkaan. Poissa olivat syksyn kireys, räjähdysalttius ja kaikkien järjetön kiire.
Yhdeksältä esimieheni saapui paikalle ja kysyi jutellaanko työtehtävistä ja muusta aiheeseen liittyvästä. Vetäydyimme pimeyden valtakuntaani ja kävimme asioita läpi. Lopputuloksena se, että kaikki ne entisen esimieheni lähdön jälkeen saamani työtehtävät poistettiin. Saan siis tehdä juuri niitä töitä ja asioita, joita olen alkujaan tullut yritykseen tekemään. Niitä joista tykkään isosti.
Sain myös lupauksen siitä, että saan käydä koulutuksissa sen mukaan, miten itse koen asian tärkeäksi (tiedän jo, että halua koulutusta sosiaalisen median käyttämisestä työssä, selkokielisen tekstin tuottamisen koulutusta ja jossain vaiheessa myös photoshoppia olisi hyvä oppia kunnolla käyttämään).
Työaika on se mikä on, eikä sitä ole tarkoitus ylittää. Reissujen jälkeen saa pitää palautumisvapaata ja lehden puristuksen jälkeen myös. Samaan syssyyn työsuhteeni vakinaistettiin ja luvattiin tukea työtehtävien hoitoon.
Aikamoisia muutoksia. Tuli sellainen turvallinen olo.
Seuraavaksi päivittelin kalenteria työkavereiden kanssa ja koitin tehdä jotain niille 762 sähköpostille, jotka minua odottivat.
Lähetin koko henkilöstölle tällaisen viestin:
” Hei ihmiset ihanat,
olen taas mukana remmissä.
Kiinni saa siis sähköllä ja ilman.
Ohessa linkki Jari Hakasen kirjoitukseen siitä, kuinka tärkeitä sanoja ei ja kyllä ovat työelämässä. Näillä opeilla koitan uida takaisin työelämään.
https://www.ttl.fi/fi/15_minuuttia/jari_hakanen/sivut/default.aspx"
Ja sitten alkoi tulla vastauksia. Ihania vastauksia, joissa ihmiset toivottivat tervetulleiksi takaisin. Oli haliterkkuja, sydämiä, lounaskutsuja, kannustavia viestejä ja kyselyitä siitä, että olenko oikeasti kunnossa. Hirmuisen hyvä mieli tuli tästä kaikesta.
Sitten olikin jo vuorossa lääkärin luo meno yhdessä esimieheni kanssa.
Juttelimme vilkkaasti odotushuoneessa, kun lääkäri tuli noutamaan.
”Töihin palaaminen on tainnut alkaa hyvissä merkeissä, jos naurun määrästä voi päätellä”.
Ja kyllä, meillä oli varsin hauskaa odotellessa.
Käytiin taas työtehtäviä läpi. Mitä on sovittu ja miten asiat etenevät. Lääkäri oli tilanteessa lähinnä statistina, mutta hyvä, kun asiat on nyt ylös kirjattuina.
Palasin takaisin työhuoneeseeni ja selvitin loput sähköposteista. Suurin osa lensi lukematta roskiin, mutta joihinkin viesteihin jopa vastasin. Kyselin lähinnä ovatko kyseiset asiat hoidossa vai onko tarvetta edelleen.
Ja sitten ensimmäiseen koko talon kokoukseen. Se oli aivan uskomatonta. Ilmapiiri. Siellä keskusteltiin oikeasti, kukaan ei tökkinyt toistaan ja jokaisen mielipide otettiin yhtäläisesti vastaan. Tuntui valtavan hyvältä. En tosin istunut kokousta loppuun saakka, sillä työkaverini heittivät minut sieltä ulos. Koska työaikani nyt vain loppui. Ja tätä he uhkaavat tehdä jatkossakin, poistaa minut työpaikalta, jos en tajua itse lähteä.
Kävin vielä viereisessä talossa tapaamassa muutamia viestinnän ihmisiä, joiden kanssa oli hyvä puljata nimenomaan viestinnän etenemistä ja sen tulevaisuutta.
Parempaa alkua en voi kuvitella.
Vaan kyllä nyt väsyttää, aivan järjettömästi. Tähän sivuun ei kyllä oteta mitään harrastusta hetkeen. Sitten kun ei iltapäivällä enää tunnu siltä, kuin olisi kiivennyt koko päivän vuoristossa ja tullut kierien alas, voi ehkä miettiä muita juttuja.
Kotiin ajellessa tuntui siltä, etten saanut mitään koko päivänä aikaiseksi. Mutta kun nyt tarkemmin asiaa pohdin, niin sainhan sitten kuitenkin kaikenlaista. Eikä ehkä pidäkään vaatia itseltään järjettömiä suorituksia ainakaan tässä vaiheessa.
Äidille piti tietysti sitten raportoida päivän kulusta. Ehkä paras neuvo, jonka häneltä tänään sain oli se, että asioihin pitää varata vähän enemmän aikaa. Ettei ole tarkoituksenmukaista iskeä neljää asiaa yhteen tuntiin, yksikin riittää. Luulen, että tässä tilanteessa se on ainoa keino, jolla päästään eteenpäin.
Jahka saan haettua lapsen toimituskokouksesta, niin luulen, että tässä talossa käperrytään peittojen alle ja aletaan valmistautumaan huomiseen.
Nämä piti jättää aamulla kotiin.