Päiväni sänkyninä
Vai miten se murmeli taipuu.
Taipuva murmeli ois kyllä kiva, vähän niinku se Nasse-setä, jossa oli rautalankaa sisällä. Paitsi, että tietysti murmeli.
Ja joo, olen nukkunut.
Otin illalla sellaisen vähän pienemmän annoksen lääkettä, siinä jo yhdeksän maissa. Kovasti koitin olla hereillä ja lukea (mitään tajuamatta), mutta yhdeltätoista saapui noutaja.
Heräilin vähän ennen seitsemää. Itsekseen. Herättelin pojan. Lähetin sen ajallaan kouluun. Palasin sänkyyn ja ajattelin, ettei tässä nukkua tarvitse, mutta voi vain olla. Ja seuraava havahtuminen olikin sitten kymmeneltä. Yhdeltätoista olin jo oikeasti valveilla.
Ensimmäistä kertaa, en tiedä kuinka pitkään aikaan, on ihan oikeasti virkeä olo. Sellainen, että kyllä tämä tästä vielä elämäksi kääntyy.
Tosin sellaisella pienellä sivujuonteella, että mihinkään sosiaaliseen en ole halunnut tänään ryhtyä, enkä kotoa poistua. Tai tarkemmin edes sängystä.
Kävin hirvittävän järkeviä keskusteluja yhden järjettömän ystävyyden kanssa, verkossa tietysti.
Iltapäivällä tilasin pizzan ja kolaa, että jos vaikka aamiaista sitten.
Juttelin (verkossa) veljeni puoliskon kanssa autoista ja ajamisesta. Hän on autokoulussa ja aikoo hankkia myös auton, jonka etsimisessä olen luvannut auttaa. (Koska pääsee koeajamaan kaikkia ihanuuksia!)
Ja sitten saapui se pizza. Joka tosin sai aikansa odottaa, ennen kuin jaksoin edes laatikkoa avata. Muutaman siipaleen jopa lopulta söin. Ei taas hirmuisesti kai tuo syöminen siis innosta. Mutta toisaalta, jos lojuu päivän sängyssä, niin ei se syöminen niin tarpeenkaan ole.
Luin viimeisen Artemiksen lopulta loppuun, sitä piti vähän säästellä, ettei eron hetkestä tulisi liian karvasta. Mutta haikeaahan se silti oli. Itsekkään pojan matka epäitsekkääksi nuoreksi. Sniff.
Onneksi on lisää kirjoja odottamassa lukemista, niin maailmani ei aivan täysin luhistu.
Jos saisi vielä toisen samanlaisen yön, niin voisi jopa koittaa tehdä jotain aivan oikeaa. Mitä se sitten olisi, selvinnee vain katsomalla.
Edelleen vähän sellainen olo, että pitäisi jotenkin niiden omien ihmisten seuraan päästä, mutta ratkaisuvaihtoehdot ovat edelleen aika hämärän peitossa.
Ehkä huomenna.
Tässä olisi kuva sängystä, jos jaksaisin sellaisen ottaa.