Palapeliä ja paniikkikohtauksia
Hyvä yö. Oikein hyvä. Nukahdin yhdeltä ja heräsin kuudelta kipuun, kipulääkettä ja seuraava havainto vasta yhdeltätoista päivällä. Pirteyttäkin riittää tunniksi.
Muutama samanlainen yö, niin usko tulevaisuuteen palaa.
Lapsi lähtee Valokarnevaaleihin ja vastuu kaikista velvollisuuksista raukeaa, sitä omaa aikaa nyt sitten.
Voimanponnistus ja kauppaan. Kotona katselen järkeviä ostoksiani. Kolme pussia purkkaa, vähän suklaata, piparkakkurahkaa, banaaneja, rasvaa leivän päälle ja kolaa. Näillä aineksilla kätevä emäntä selviää koko talven ylitse.
Päätän viihdyttää itseni palapelillä. Kamalasti ruskeaa, haastava peli, mutta kyllä sekin selviää. Sitten se alkaa vähitellen. Syke nousee ja nousee, alkaa tärisyttämään ja hengittäminen käy vaikeaksi. Koitan sitkeästi jatkaa palapeliä. Lopulta on pakko antaa periksi. Miten helvetissä on mahdollista saada paniikkikohtaus, kun on yksin kotona? Täällä olen kuvitellut olevani turvassa kaikelta. Se siitä kuvitelmasta.
Käyn makuulle ja yritän rauhoittua. Ottaisin lääkkeen, mutta lapsi pitää hakea neljän tunnin kuluttua, enkä uskalla ajaa, jos olen rauhoitettu. Hengitä, hengitä, hengitä.
Yritän soittaa veljelle, sillä on puhelin kiinni. Laitan hänen puolisolleen viestin ja kysyn onko veli jossain hollilla.
Samaan aikaan tulee äidiltä viesti, jossa kysytään vointeja. Hetken, pienen hetken olen kirjoittaa hänelle, että on kohtaus. Päädyn kuitenkin kertomaan, että yö oli hyvä.
Veli ilmestyy verkkoon. Kerron missä mennään. Muutama lause. Kysyn voinko mennä käymään, jos pääsen liikkeelle.
”Joo.”
Hengittelen rauhallisesti. Koitan ajatella mukavia asioita. Vähitellen hengitys alkaa taas kulkemaan. Syke ei laske, eikä tärinä vaimene, mutta pääsen liikkeelle.
Ja sinne taas.
Veljen sohvalle.
Pulinana pahaolo ulos.
Pyydän saman tien, että veli lähtee mukaan, kun haen lasta. En uskalla ajaa yksin.
Onnistuu.
Sitten ajatusten tappamista. Lapsuuden lelut. Miten syötiin jotain muovailumassaa, kun se oli niin mukavan suolaista.
Pelataan Amigalla Hugoa. ”Kävipäs peikkomainen flaksi.”
Löydetään joku seksuaalivalistuspeli vuodelta 1989, loistavaa ajanvietettä. Puristus alkaa helpottaa, tärinä lakkaa ja sykekin asettuu vähitellen lähemmäs normaalia.
Lähdetään lasta hakemaan. Onneksi en ole yksin, navigaattori ohjaa mihin sattuu, täytyy etsiä oikeaa reittiä. Ei ahdista, kun ei tarvitse selviytyä matkasta yksin.
Tuon lapsen kotiin ja heitän veljen vielä omaan kotiinsa. Hänen pihallaan syke alkaa uudelleen nousta, äkkiä autoon, että ehtii kotiin ennen pahinta.
Rauhoittavia. Ei enää uutta kohtausta tänään. Ei jaksa.
Koti ei ole enää turva. Eikä yksin oleminen selvästikään ratkaisu tilanteeseen. En tiedä, miten näihin tietoihin pitäisi reagoida. Pakkohan tämän on oieta.
Onhan?