Parempaa kohden
Ompelin itseni illalla terveeksi ja nukuin varsin mallikkaan yön. Viimeinen uni oli sellainen ”tosiuni”, kun ei oikein tiedä onko hereillä vai ei. Odotin siinä heräämistä, jotta voisin taitella laatikkosukat oikean mallisiksi.
Mutta ei niitä sukkia sitten ollutkaan, kun heräsin.
Oikein hyvä työpäivä. Sain paljon aikaiseksi. Ehkä vähän liikaakiin, pitäisi jarrutella. Mutta täsmenisin koko henkilöstölle työnkuvaani, lähettelin muitakin tärkeitä ja järkeviä sähköposteja. Kirjoitin yhden jutun ja käsittelin tukuittain valokuvia. Lisäksi kävin puhelinpalaverin toisen viestijän kanssa, sovimme vähän työnjaosta ja siitä, että pidämme jatkossa yhteisiä palavereja viestintää koskien.
En tänään enää edes väsynyt samalla tapaa. Ehkä siksi, että tänään kukaan ei odottanut minulta oikeastaan mitään. Ei ollut sellaista skarppina pysymisen painetta.
Kävin kotona kääntymässä ja lähdin yhden järjestön syntymäpäiväjuhliin. Kamalasti tuttuja ihmisiä. Olen kai ollut jokusen hetken poissa, kun kaikilla oli asiaa. Suorastaan järkyttävä määrä halauksia, pakko tunnustaa, että vaikka ei oikein hali-ihminen olekaan, niin tuntui aika kivalta.
Ehdin noin suunnilleen juttelemaan kaikkien muiden paitsi juhlivan järjestön ihmisten kanssa, vähän harmittaa. Etenkin kuin sain aivan loistavan joululahjan heiltä. Esittelen sitä sitten huomenna.
Jatkoin juhlista vetoketjukaupan kautta Kierrätyskeskuksen pikkujouluihin. Matkalla yksi ihminen pysähtyi eteeni, sanoi: ”makee letti” ja jatkoi matkaansa.
Pikkujoulut tautavat olla synonyymi keilaamiselle. Sama halailu ja kuulumisten vaihtelu seurasi myös tässä pisteessä. Taitavat nekin olla vähän minun ihmisiäni. Tapasin myös ihmisen, jonka kanssa kaksi vuotta sitten tehtiin yhdessä yksi vapaaehtoiskeikka ja juttu jatkui siitä, mihin se silloin jäi. Eri kivaa!
Ai niin, se oman työpaikan pikkujouluissa treenaaminen kannatti, heittelin kaatoja miltei silmät ummessa. Ihan pro.
Oli tarkoitus lähteä kotiin jo seitsemän jälkeen, mutta jotenkin hyvä seura sekoitti ajatukseni ja vierähtikin puolitoista tuntia pidemmälle.
Bussissa selailin saamaani joululahjaa ja hymyilin. Ehkä vähän henkäilinkin ihastuksesta.
Bussista hypätessäni totesin olevani kertakaikkisen hyvällä tuulella. Tai ehkä tarkemminkin hyvällä mielellä. Sellainen tuntuu synkän syksyn jäljiltä todella ihanalta.
Niinpä sitten kadun kulmassa oli mies, joka pysäytti minut. Esitteli itsensä ja halusi tietää, miten olen niin valoisa. Hänen mukaansa hehkun valoa. Yleensä kyllä olen tottunut huokumaan pimeyttä, sillä lailla positiivisesti. Mutta nyt sitten kai valoa. Erotessamme hän vielä huikkasi perään: ”kun puhun televisiossa aidosta ihmisestä, niin tarkoitan sitten sinua. Sovitaanko näin?”
”Sovitaan, sovitaan”, huutelin kotiinpäin kävellessäni.
Ei hajuakaan nykyajan televisioihmisistä, niin hitostako tuon tietää. Jos oli vaikka BB-Juhis tai Diili-Samuel, ellei sitten Idols-Touko.
Aivan loistava päivä ja ilta siis. Jos toinen polvi ei olisi musta ja turvonnut, niin saattaisin leijua. Ihan vain elämisen ilosta.