Pinaattilettuja
Väsytti ja väsytti. Moneen kertaan havahduin sellaiseen tunteeseen, että pitäisi käydä vessassa tai pitäisi metsästää tyynyjä.
Mutta kun ei jaksanut, joten käänsin aina vain kylkeä uudelleen ja uudelleen.
Puoliltapäivin piti antaa periksi ja uskoa, että on päivä.
Hyvin nopean tekstineuvottelun jälkeen, sovimme veljen kanssa, että menen heille paistamaan pinaattilettuja.
Jonkinlaisen ajatustyön seurauksena onnistuin yllättävän nopeasti keräämään itseni ja tarvittavat tavarat.
Niinpä lapsi autoon ja liikkeelle taas.
Paistelin nätin pinon lettuja, suhteellisen kivuttomastikin vielä.
Mutta suurempaa toki oli kaikkien mahdollisten pelien pelaaminen, kaikilla mahdollisilla konsoleilla.
Ja hauskaahan se. Tosin seinään lyöty ranne ei edelleenkään ole kovin yhteistyöhaluinen ja tapani puristaa tosissaan ohjaimia ei ole ranteen lempihommia.
Mutta hienosti jaksoin silti useamman tunnin pelailua. Ja sitten taas sellainen totaalinen energiahukka.
Se on ikävä tunne. Sellainen, että koko elimistä äkkinäisesti vapautetaan kaikesta energiasta.
En tiedä, mitä fyysisesti oikeasti tapahtuu, mutta kaikki elintoiminnot jotenkin hidastuvat.
Muutenkin epäsäännöllinen ja hidas sykkeeni hidastuu entisestään, huimaa kun verenpaine tekee jotain omituista ja lihakset muuttuvat raskaiksi.
Oli siis selkeästi aika kotiutua.
Valjastin lapsen avuksi ja siivottiin tuo ompeluluola siihen kuntoon, että siellä mahtuu taas tekemään kaikenlaista.
Hyllytilaa sinne tosin pitäisi jostain keksiä lisää, mutta sitä ehtinee vielä ajattelemaan Sir Onnin saapumisen jälkeenkin.
Eilen illalla modifioitiin lapsen vaatteita sopiviksi ja etsittiin kuvia mukavista vaatteista, joita hän haluaa.
Jos jaksan niin piirtelen tänään vielä kaavojakin, jos en jaksa niin piirtelen sitten huomenna.
Huomisen ainoa tavoite on se, että nousen ylös sängystä ja teen jotain (ja käyn suihkussa).
Maanantaina yritän sitten jotenkin kääntää tämän kelkan suuntaa.
Ajatuksena, että saisi roikkuvat asiat pois päiväjärjestyksestä.
Toisena hyvänä ajatuksena on se, että jaksaisi lähteä ulos liikkumaan.
Eilen illalla tosin oli hetken sellainen ajatus, että voisi tarttua jopa kahvakuulaan, mutta aika pian ymmärsin sen olevan lähinnä toive.
Jostain vähän kevyemmästä tämä uudelleen liikkeelle lähteminen täytyy aloittaa.
Mutta positiivisena piirteenä, en juuri nyt tunne itseäni erityisen masentuneeksi.
En ehkä masentumattomaksikaan, mutta ehkä se ihan kaikista mustin hetki on ohitettu.