Puussa on hyvä olla
Valvoin taas pitkälle yöhön, kudoin ja katselin huonoja elokuvia. Siitä alkaa tulla tapa. Enkä olisi vielä kolmeltakaan nukahtanut, elleivät lääkkeet olisi alkaneet potkimaan.
Omituisia unia, kuten kuvitella saattaa.
Herääminen joskus yhdeltätoista.
Lähetin lapselle viestin, että tänään kiipeillään puissa. Lapsi ei ollut erityisen innostunut, mutta ei kai sen sitten tarvitsekaan.
Iltapäivällä siis ulos. Minä olen yli-impulsiivinen ja se on usein ongelmallista, saan kaikenlaista päähäni ja toimin ajattelematta. Poika ei samasta kärsi ja nykyisin tuntuu, että hänen impulsiivisuutensa vain laskee ja laskee. Ei se hyvä niinkään ole. Ehkä muista vanhemmista poiketen ihan toivon, että lapsi tekisi välillä jotain ajattelematonta. Ja mieluiten ulkona.
Siispä ensin kiipeiltiin pitkin lumisia ja jäisiä kallioita, loikittiin ojien ylitse ja liukasteltiin lumeen hautautuneilla kiven lohkareilla. Ensimmäinen löytämämme kelopuu ei ollut oikein hyvä. Lapsi siinä vähän kiipesi, mutta oksat tuntuivat vähän turhan huterilta minulle. Joten jatkoimme etsintää.
Syötiin uutta lunta ja yritettiin päästä kallioille, jotka sijaitsivat syvien onkaloiden toisella puolella. Minä olisin saattanut saada päähäni, että sinne voi hypätä, mutta tiesin ettei jälkeläinen moisesta selviä, joten etsittiin reittiä.
Ja lopulta, lähes täydellinen kataja. Ja sitten kiipeiltiin. Ensin ihan vähän vaan ja sitten oli pakko kokeilla kuinka ylös uskaltaa oksien varassa itsensä kiskoa. Ja se oli hauskaa! Aivan tolkuttoman hauskaa. Onneksi kumpikaan ei pudonnut. Lapsenkin oli pakko tunnustaa, että hauskaa on, vaikka kuinka oli aluksi toisenlaisia kuvitelmia.
Ja sitten rakennettiin lumi-akka. Iso lumiakka. Noin kahden metrin korkuinen. Isoista lumipalloista, joiden pyörittely kävi työstä. Jouduimme myös keksimään erinäisiä vippaskonsteja, jotta saimme toiseksi suurimman pallon nostettua ensimmäisen päälle.
Ja lopulta päivän laskettua palattiin kotiin.
Lapsi tietysti heti koneelle pelaamaan ja minä kutomaan.
Mutta mikä saa lähtemään metsään ja kiipeämään puuhun? Yritän epätoivoisesti löytää sitä omaa kipinääni, sitä joka ennen asui sisälläni ja rätisi ja räiskyi joka suuntaan. En tarkoita mitään maanista kipinää vaan sellaista, joka tekee minusta minun. On niin puolittainen olo jatkuvasti. Jotain tärkeää puuttuu. Ehkä se on se innostus. Ikuinen innostus kaikkeen, halu kokeilla uutta ja ylittää muiden piirtämiä rajoja. Ilman sitä tunnetta, en tunne olevani minä. Ehkä se löytyy jostakin puusta tai luolasta. Ehkä se löytyy kesän festareilta tai pimeästä talviyöstä. Minulle on aivan sama mistä se löytyy, kunhan se vain löytyisi. On ikävä itseäni.
Tiivistettyä ulkoilua.
Hidasta edistystä.
Etukappaleen kuviointi on siis suunnilleen tuollaista.