Pyörähtelyä
Yö jäi vähän vähäuniseksi, mutta kun aamulla lähettää lapsen kouluun toivottaen hyvää yötä ja menee ottamaan jatkotirsat, niin hyvähän siitä vielä tulee.
Olen vähän kieputellut sitä, että mistä haluan esimieheni kanssa ensi viikolla jutella. Työtehtävien lisäksi siis. Minulla kun on ollut tämä aika avoin linja tämän mieleni koukeroiden selvittelyssä, niin ajattelin tuoda saman tien diagnoosit pöytään. Itseni on jotenkin helpompi liikkua sellaisessa maastossa, jossa näitä asioita ei hyssytellä maton alle. Ja toisaalta antaahan se esimiehellekin sitten ymmärrystä siitä, millaisen palikan kanssa töitä pitää järjestellä. Ja palikka -sanalla en tarkoittanut mitään itseäni halventavaa ilmaisua.
Vaan nousinpa siis ylös ja rupesin jotain järkevää päälleni järjestelemään. Ja jouduin siinä sitten toteamaan, että ihmisten salakavalat puheet ruumiini pienenemisestä saattavat olla tosia. Oli sen verran väljän tuntuisia kaikki vaatekappaleet, joita ylleni kiskoin. Vähän yllätti, kun en ole itse mitään huomannut, mutta toisaalta näillä ruokailutavoilla – ihmekös tuo.
Oli tapaaminen sossun kanssa. Alku ei oikein vakuuttanut, kun ohjeen mukaisesti soittokelloa painettuani vahtimestari murahti erittäin epäystävällisesti, että ”en oo tulossa sitä ovea avaamaan”. Ovi olikin sitten auki, mutta vähän ärsytti.
Itse sossun kanssa tapaaminen meni ihan hyvin. Oli mukana kaikki oikeat liput ja laput. Kela sählää edelleen papereitteni kanssa, mutta nyt ei onneksi tarvitse erikseen siitä olla huolissaan. Ihan valoisa tapaaminen noin kaiken kaikkiaan. Kovasti ihminen halusi tietää miltä paniikkikohtaus tuntuu. Ja sitten taas se yleinen selittely siitä, että joo olen kaksisuuntainen, mutta minulla ei ole alkoholiongelmaa, enkä käytä huumeita. Kuuluun siihen kymmeneen prosenttiin, jolla nämä asiat eivät kulje käsikkäin. Jostain syystä ihmisten on vaikeaa asiaa käsittää.
Pyörähdin sitten töihinkin, kun siinä kulmilla kiepuin. Ei pahempi tikki sekään. Ainoana ”ongelmana”, että kun keittiöön valui väkeä vähitellen, niin sain kuulumisiani sitten kerrata useampaankin otteeseen. Tapasin samalla uusia työntekijöitä, jotka ovat tässä sairastamiseni aikana aloittaneet siellä. Esimieskin siihen sitten ilmestyi ja oli selvästi ajatellut asioita kirjoittamani viestin jälkeen. Kovasti hän rauhoitteli, että lähdetään hitaasti liikkeelle. Kirjoittamista ja ihmisten tapaamista noin ensin alkuun. Lupasi katsella asiat, niin etten pääse seiniin enää törmäilemään. Pidettiin kuitenkin kiinni ensi viikon tapaamisesta, mikä on oikein hyvä juttu.
Vähän on sellaista sisäistä tuskaa tuon työnantajatahon muuttumisen myötä. Sen tuntee esimerkiksi sellaisissa asioissa, kun virkistyspäivissä. Jatkossahan en saa virkistyä niiden työkavereiden kanssa, jotka tähän asti ovat olleet niitä omiani. Kaikkeen toki tottuu ja oppii, mutta saattaa olla jonkinlaista kompurointia ainakin alun suhteen tiedossa.
Ehkäpä on aika sulatella taas, vaikkapa leipomalla jotain. Kyllä ne tuotokset aina joku syö.