Regressio
Kävin yöllä Bangokissa ja Vietnamissa. Ja muutamassa tavaratalossa.
Herääminen yhdentoista kiemuroissa.
Ei ajatella, tehdään. Tein pojan housut valmiiksi, tein sille toisetkin housut ja itselleni paidan.
Ei määräänsä enempää kuitenkaan pysty tekemäänkään, kun ei perustilakaan erityisen hyvä ole.
Niitit, ketjut ja musta kajal. Erityisen hyvä suoja ulkomaailmaa vastaan.
Vein pojan ryhmään, menevät katsomaan HIFK-Kärpät peliä. Lapsen omaohjaajan kanssa on kiva jutella,
se johtuu kyllä yksinkertaisesti siitä, että ensi kertaa tavatessa hänellä oli Kissin paita päällä.
Toiselle kertaa hän puhui AC/DC:stä ja Iron Maidenista. Sellaisista ihmisistä tietää heti, että he ovat hyviä.
Tai no, ovat samaa heimoa se jotenkin helpottaa asioita ja yhdistää ihmisiä.
Kotiin ajellessa mietin tätä regression määrää, jonka kanssa elän.
Vanhat vaatteet on kaivettu esille ja samankaltaisia on tuotantolinjalla useita.
Melkein jo tilasin laatikollisen D-renkaita, hitsirenkaita, rottaniittejä, sirkkoja, avainrenkaita ja pyramidi- sekä tähtiniittejä.
Mutta regressio. Tämä voi olla hyvä puolustuskeino, mutta ei ehkä kuitenkaan paras.
Silloin ennen olin piikkipallo (äidin sanoja), kyyninen, kylmä ja tiukasti itseeni käpertynyt.
Tein vuosia töitä, että pääsin sieltä pois, koska ei sielläkään ollut hyvä olla.
Autoa ajaessa huomasin, että katson maailmaankin samoin kuin silloin. Ei suoraan silmien läpi vaan kulmien alta.
Sellaista kyräilyä.
En ihan kamalasti kaipaa sitä nuorta tyttöä, joka varmuuden vuoksi vihasi kaikkea.
Ja joka varmuuden vuoksi suhtautui aivan kaikkeen skeptisesti.
Iltaisin se laski kylkiluitaan ennen nukahtamista ja päivisin rankaisi itseään jokaisesta suupalasta, jonka söi.
Se ei uskonut kenenkään vilpittömyyteen, eikä missään nimessä halunnut asettua tilanteeseen, jossa joku pääsisi liian lähelle.
Sen maailmassa ihmisiä kuoli, mutta sellaista on elämä.
Sen maailmassa oli aina jäätävää ja etenkin sen kirjoittamissa runoissa niistä tihkui jääriitettä. Ja sitten se luki ne itselleen ääneen, nauroi ivallisesti itselleen ja poltti sanat pois.
Ei koko matkaa takasin sinne, eihän?
Ehkä muokkasin itseäni viimeksi liikaa, ehkä ei olisi pitänyt luopua kaikista piikeistä ja ehkä joskus olisi ihan hyvä olla kylmä.
Kun keksisi miten tässä tilanteessa löytää sen tasapainon.
Hoidossa oleva ystäväni useasti sanoikin, että pitäisi palauttaa kymmenen prosenttia siitä entisestä minästä käyttöön.
Ehkä olisi aika uskoa.
En tiedä, vähän on hankalaa tämä oleminen nyt.
Kysymys kuuluukin kumpia tarvitsen enemmän: uusia maihareita vain niittejä?