Repeämä aika-avaruudessa
Ja taas väsyttää. Venyi työpäivä vähän pitkäksi ja alla vähän heikompi yö.
Tunsin yöllä, miten joku lähestyi jalkojani, ajattelin että se on varmaankin lapsi, joten päätin odottaa, että se pääsee ihan kohdalle ja sitten huudahdin ”NOH?”.
Ja heräsin siihen huudahdukseen. Ei ollut ketään jalkojen lähellä, mutta se kylmä virtaus tuntui edelleen. Piti kääriä jalat tiukasti peiton sisään, että jos se joku tulee vielä takaisin.
Epäilen, että sänkyni päädyssä on repeämä aika-avaruudessa, joku sieltä yritti tulla tänne. Ehkä se olisi vienyt pahanolon mennessään.
Ja sitten lisää levottomia unia. Avaruudessa seikkailua. Räjähtäviä helikoptereita. Pakkokomennuksia.
Nousin ennen kuutta. Ja nostin lapsenkin, kun sillä oli englannin läksyt tekemättä. Käyhän se aamutuimaankin.
On hyvä tuntea ihmisiä. Otin eilen illalla yhteyttä ystävääni, jonka tiesin tuntevan neulekirjan ohjeiden tekijän ja pyysin selvittämään ohjeen kryptisyyttä. Myöhemmin illalla saapui vielä vastauskin ja hihakin valmistui. Vielä yksi hiha ja pääsen höyryttelemään kappaleet. Ja sitten se tylsin osio, jossa kaikki neulotaan kasaan.
Tuon projektin jälkeen teen tumput työkaverilla ja sukat toisen syntymättömälle lapsenlapselle. Ja jos hyvin käy, niin sen perään onkin aika alkaa kutsua Onnia kotiin. Voi kyllä olla, ettei käy, mutta eletään toivossa.
Huomenna vien jalan lääkäriin. Kun näkee unta kivuista, niin tietää, että sattuu oikeastikin aika lujaa. Ja kipukin väsyttää ihan järjettömästi.
Olen yrittänyt miettiä miten masennusta voisi kuvailla. Se on varmaankin aika henkilökohtainen kokemus, ihmisestä riippuva, että miltä se tuntuu. Tai no, varmaan se kaikista tuntuu pahalta. Sellaisella selittämättömällä tavalla pahalta.
Omalla kohdallani se on sellainen joku tumma syvyys, joka on jotenkin takertunut aivojen ulkokuoreen. Se estää valoisien asioiden suodattumisen aivoihini ja luo sellaisen raskaan verhon, jonka läpi on kamalan vaikea nähdä asioita sellaisina, kuin ne oikeasti ovat. Samalla se on kuin raskas viitta, jota ei vain pysty riisumaan. Sitä yrittää riuhtoa yltänsä, ihan koko ajan yrittää, mutta ei se vain suostu putoamaan. Se tuntuu rintakehässä paineena, alakulona otsalohkossa, se pienentää keuhkojen kapasiteettia ja himmentää silmien loisteen. Se on seuralainen, jota en ole pyytänyt, eikä se suostu lähtemään pois, vaikka pyydän, käsken, anelen, raivoan, tiuskin ja revin. Siinä se vain on, istuu rintakehän päällä ja halaa päätä niin lujasti, etteivät ajatuksetkaan kunnolla kulje.
Siltä se tuntuu.
Paitsi ei yhtään niin runolliselta, kun tästä voisi kuvitella.