Ruoskimista
Perjantait ovat pahimpia. Tai sitten niihin vaan kasaantuu kaikki pahin kuona. Ehkä päivä oli liikaa, ehkä se söi kaiken sen voiman, jonka olin juuri ehtinyt lataamaan. En tiedä. On vaan taas kovin paha olla.
Kotiin tulemisen jälkeen, en ole jaksanut liikkua. Sängyssä maaten on hyvä miettiä, miettiä ja miettiä. Ajatella itseään, toimintamallejaan ja olemistaan. Joskus se on hyvä. Juuri nyt en ole varma.
Minä aina päätän mitä aioin tehdä tai miten aion muuttua ja sitten menen päätöstä kohden, täytän sen ja päätän uuden asian. Aina. Jos ajattelisin asiaa yhtään tarkemmin, niin voisin sanoa, että ruoskin itseäni jatkuvasti - eteenpäin ja parempiin tuloksiin ja vielä parempiin. Olen usein kuullut olevani ankara itseäni kohtaan. Mutta jos aivan rehellisesti ajattelen, niin en pysty itse sitä näkemään. Omasta mielestäni olen lepsu, vähän sinnepäin-ihminen, jolle itsekuri tekisi hyvää. Ja sellaista ihmistä sietääkin ruoskia eteenpäin, se on suorastaan välttämätöntä, jotta edes joskus tulisi jotain tehtyä.
Tänä yönä kuitenkin ajattelen, että ehkä ruoskiminen ei juuri nyt ole hyväksi. Vaikka on hyvä, että olen asettanut päämääräksi toipumisen, niin sitä ei ehkä voikaan pakottaa. En voi päättää, että kahden viikon päästä olen kunnossa. Tai voin, mutta en ehkä siltikään ole. Pitäisi osata ja uskaltaa antaa itselleen aikaa. Ajatus on pelottava, se sisältää mahdollisuuden, ettei toivukaan. Jää tänne polkemaan paikoilleen ja voimaan huonosti. Syrjäyttämään itse itsensä.
Olen yrittänyt sitä televisiota. Niitä ohjelmia. Sellaiset ajoivat katsomaan myös Vain elämää –sarjaa. En ihan ymmärrä sitä kyynelten määrää ja pateettisuutta. Mutta ehkä minun ei tarvitsekaan. Katselin sitä siis myös perjantaina, ajattelin että Toni Wirtasen päivä saattaisi olla mielestäni hyvääkin viihdettä. No tavallaan kyllä, mutta jokin hänen puheessaan jäi kieppumaan päähäni ja kasvattamaan lisää ajatuksia. Jossain kohdassa hän totesi, että joskus sitä ajaa itsensä tahallaan pohjalle. Siis tietoisesti. Oli pakko pysähtyä miettimään, että olenko minä ajanut itseni tietoisesti tähän tilaan. Oliko jossain vaiheessa hetki, jolloin tajusin, että tämä ei voi päättyä hyvin, mutta jatkoin silti? Pakkohan minun on ollut tietää, ettei sellaisella työmäärällä tule kuin ruumiita. Onhan? Vai onko aivotoiminnassani vielä enemmän vajauksia, kuin kuvittelen? Missä se hetki oli, ja miksi ihmeessä päätin itsepäisesti jatkaa? Missä vaiheessa tein tietoisen valinnan omien järjestelmien alas ajamisesta ja ennen kaikkea kuvittelinko, että järjestelmän kasaaminen olisi pieni juttu? En saa hetkestä kiinni, vaikka kuinka haen. Muistan kyllä hetken, kun tajusin, että töitä on liikaa. Muistan ne hetket, kun mietin, miten tästä voi selvitä. Senkin muistan, kun tajusin, että itse täältäkin on räpiköitävä. Itselleni tyypillisesti myös vain päätin selvitä, päätin hoitaa ja päätin ettei mikään jää kesken.
Mahdottoman tullessa eteen, vedän aina keuhkot täyteen ilmaa, puhallan sen päättäväisesti ulos ja alan työhön. Se on toiminut aina. Mutta vaikka kuinka yritän nyt täyttää ilmavaraston, niin ei ole mitään mitä puhaltaa ulos. Ei ole työtä, johon saisin ryhdyttyä.
Palaan vielä em. televisiosarjaan. Samassa kohdassa pohdittiin sitä, että pitääkö raapia itsensä verille, että voi luoda jotain? Olisihan se toivottavaa, että tästä tilasta syntyisi jotain luovaa ja uutta. Pidän sitä kuitenkin aika mahdottomana. Enhän minä jaksa mitään. Ainoa asia, mikä minusta virtaa ulos, ovat nämä sanat. Pystyn kirjoittamaan, mutta paljon muuta en sitten pystykään. Tekstini on täynnä kirjoitus- ja kielioppivirheitä, olen vain päättänyt(!), että tällä kertaa ne eivät haittaa. Kun virheet katoavat, niin tiedän olevani paremmassa kunnossa. Ilman kirjoitettuja sanoja olen hukassa, ne virtaavat minusta ulos samalla tavalla, kuin hengitys muista ihmisistä. Tunnen, että ilman näitä sanoja lakkaan kokonaan olemasta. Ne ovat paras lääke, mutta myös pahin vitsaus. Minä ajattelen sanoja kirjoitetussa muodossa, päässäni syntyy tekstiä enemmän kuin oikeita ajatuksia. Ehkä, ehkä juuri kirjoitettu teksti on se, joka tässä tilassani saattaisi jalostua – saada paremman muodon. Mutta, kun en tiedä. Juuri nyt tuntuu siltä, etten tiedä mitään.
Kirjoittaminen on niin paljon helpompaa, kuin puhuminen. Kirjoittaessa sanat tulevat ulos vaivattomammin ja jotenkin kypsemmässä muodossa. Lauseet ovat kokonaisempia ja niissä on joku järki. Vaikka muuten kaikki tuntuu olevan järjetöntä.
Samalla tämä tuntuu kuitenkin kamalan itsekkäältä. Hengitän näitä sanoja ulos ja muut joutuvat ottamaan ne vastaan. Minulle näiden kirjaaminen on helpotus, mutta lukijalle se saattaa olla hyvinkin raskasta. Enkä minä halua olla itsekäs, en kaataa tätä oloa muiden kannettavaksi. Lopulta olen kuitenkin itse saattanut itseni tähän tilaan ja onhan luontevaa silloin myös repiä itse itsensä ylös tästä suosta. On vaikea ymmärtää, miten lähelläni olevat ihmiset jaksavat minua juuri nyt. Todella vaikeaa.
Aivan yhtä vaikeaa on heittäytyä tukiverkkoon ja antaa sen kantaa. Mitä jos se onkin liikaa jollekin verkon osalle? Mitä jos minä olenkin viimeinen pisara, jonkun muun maljassa? Ajan jonkun muun tähän samaan tilaan, itsekkyydellä, tahtomattani? Tällaisen ajatuksen kanssa on vähän vaikea elää.
Ja minne katosi se perjantaiaamun toiveikkuus? Oivallus siitä, että psykiatri oli oikeassa määrätessään kahden kuukauden sairausloman? Hiuksia harjatessani kuitenkin unenomaisesti tajusin, että tilanne tasaantuu. Että tieto siitä, ettei töihin tarvitse palata vielä, etten joudukaan keskelle sitä kaaosta, sai minut hakeutumaan unessa kuoleman sijaan juoksuhautaan.
Samalla kun ajatukset ja sanat kieppuivat jatkuvana sokkelona päässäni luin juttua, jossa kerrottiin Juicen juoneen juuri siksi, etteivät ajatukset jatkuvasti juoksisi päässä. Mutta ei minusta ole juomaan niitä sieltä pois. Alkoholi ei voisi tällä hetkellä vähempää kiinnostaa. Enkä minä aio sitä lääkkeeksi muuttaa, tuskin ongelmat katoavat luomalla (tai juomalla) uusia ongelmia entisten päälle. Toisaalta, voisin jopa pitää itseäni onnekkaana siinä suhteessa, etteivät ongelmat aja tarttumaan pulloon. Ainoa tapa selvitä tästä kaikesta selväjärkisenä on pysyä selväpäisenä. Samasta syystä en tahtoisi tarttua lääkkeisiin. Mistä minä voisin tietää, miltä minusta tuntuu, jos käsittelen tuntemuksiani kemikaaleilla? Ei tietenkään ole mukavaa, kun on jatkuvasti paha olla, mutta eipä olisi mukavaa sekään, jos en tietäisi, koska minulla on hyväolo. Ja kyllä sekin hetki vielä tulee, pakkohan sen on tulla.
Kaiken tämän jälkeen on varmaan hyvä, jälleen kerran todeta, etten ole itsetuhoinen. Vaikka koen olevani lopussa ja välillä haluaisin kytkeä itsestäni virran pois päältä, niin en siltikään halua kuolla. Vaikka näen paljon unia omasta kuolemastani, niin ei se muutu millään tasolla konkretiaksi valveillaolotilassani. En ole kertaakaan ajatuksen tasolla päätynyt tilanteeseen, jossa haluaisin tietoisesti itseni vahingoittaa. Ellei lasketa sitä oletettua hetkeä, kun olen päättänyt jatkaa, vaikka voimia ei enää ole.
Lienee aika yrittää sammuttaa tajunta hetkeksi. Toivon päätyväni juoksuhautaan.