Saako nauraa, jos on masentunut?
Yöt ovat sellaisia kuin ovat. Ja aamut samoin. Huomenna pitäisi olla yhdeltätoista ja psykiatrin luona, niin en tiedä uskaltaako mitään lääkkeitä tänään syödä – että pääsen ylös.
Sinne meneminenkään ei tunnu enää yhtä ahdistavalta ajatukselta, kuin muutama ilta sitten. En edelleenkään usko, että hän minulle mitään ihmettä osaa tarjota, mutta toisaalta nyt olen sen verran itseni herra, ettei hän myöskään saa mitään väkisin tyrkytettyä.
Eli muistiin laitettavaksi: älä mene psykiatrille, jos päässäsi on vikaa.
Kun on ollut muutama helpompi päivä, niin koitin tänään sitten hoidella kaikkia paperiasioita kuntoon. KELAn kanssa on yhtä helvetin tappelua, kun eivät ne oikein itsekään tajua, miten mikäkin menee. Mukava virkailija tarjosi tänään käyttöön option, että saan kutsua KELAa tyhmäksi. Asiat kuulemma selviävät, mutta pitää odottaa vielä vähintään viikko, että he tietävät miten ne selviävät. Ja sillä välin pitäisi keksiä, miten selviää esimerkiksi vuokrasta. Ruuan suhteen ei onneksi niin hankalaa olekaan, koska voin hyvin sellaisen toimen lopettaa määräajaksi.
Ja sitten koitin asioida muutaman muunkin viraston kanssa, mutta miksi niistä tehdään niin hankalia? Eihän niiden kanssa jaksa terveenäkään, niin miten sitten nyt? Ja saako soittajalle oikeasti olla ilkeä ja ylimielinen. Siinä kun neljättä kertaa selittää samaa asiaa ja pyytää, että toinen kuuntelisi ja saa tuhahduksen, että kokoajanhan minä kuuntelen, niin tekisi mieli kirkua.
Luin yhden Artemiksen taas. Neljännen ehdin aloittamaan vielä tänään. Yritän samalla kovasti päätellä, mikä niissä niin viehättää, mutta ajatus on vielä vähän kesken.
Tein makaronilaatikkoa, kun lapsi tuli koulusta. Se käveli silmät ymmyrkäisinä keittiöön ja kysyi, onko sulla äiti kaikki kunnossa? No ei nyt sinänsä, muttei ole koskaan ollutkaan.
Ja sitten syötiin yhdessä. Teen makaronilaatikkoa usein, mutta olen sellaista syönyt viimeksi useampi vuosi sitten. Miksei kukaan ole kertonut, että minä teen niin hyvää laatikkoa? Tai no, nyt kun kysyin samaa myös äidiltä, niin se lähettelee jatkuvasti viestejä, joissa kehuu makaronilaatikkoani. Normimeininki. Tässä suvussa.
Pelailtiinkin taas vähän yhdessä lapsen kanssa. Sain vankkaa kannustusta.
Oli tänään ajatus käydä kääntymässä yhdessä kokouksessa, mutta en sitten saanut lähdettyä liikkeelle. Iltapäivällä saamani muistion mukaan oli varsin hyvä, etten lähtenyt. Suomalainen tapa antaa palautetta on niin ihanan aito. Haukutaan kaikki muut ja puolustellaan itseä, sillä hyvät ihmiset saadaan vielä Suomi nousuun!
Paikalla ollut ystävä soitteli illalla ja juteltiin juttua auki.
Kehittelin samalla niin mauttomia juttuja, ettei niitä voi edes toistaa. Mutta ne olivat omasta mielestäni nerokkaan hauskoja, joka tietysti ajoi minua kehittämään juttuja eteenpäin. Nauroin vedet silmissä, mutta toisessa päässä luuria ei oltu ihan yhtä vakuuttuneita. Joten jouduin sanomaan: ”Anteeksi, en voi tälle mitään, kun olen niin masentunut.”
Lopputuloksena sitten kaksi hysteerisesti nauravaa ihmistä.
Saako nauraa, jos on masentunut?
Tai voiko olla masentunut, jos nauraa?
Ja ennen kaikkea, onko masennuksen merkki, että kehittää umpipöljiä ideoita?
Enpä tiedä, mutta nauraminen teki hirveän hyvää. Muistutti siitä ihmisestä, joka olen kuvitellut olevani.
Nauretaan siis yhdessä!
ps. kerron vielä tarinan elävästä elämästä.
Yksi noin suunnilleen puolituttu soitteli, kun oli kuullut ”tilastani”. Höperteli niitä näitä, kärsivällisesti yritin vastailla kysymyksiin, mutta kun koko puhelussa ei ollut mitään järkeä, niin yritin sitten lopettaa sen. Totesin, että en jaksa tätä puhelua, joten jospa lopetettaisiin tähän. Vastaus oli ehkä parasta ikinä ”se on se sairaus, joka siellä puhuu” (ja tämä sellaisella lastentarha-äänellä). Mitä siihen voi todeta? Piti hetki puhallella. ”Tämä sairaus sanoo nyt, että pitää lopettaa tämä puhelu”, ja laitoin luurin kiinni.
Mutta ajattelin, että voihan sen kääntää toisinpäinkin. Voin jatkossa sanoa vaikka mitä ilkeyksiä ja sitten todeta, että se on se sairaus, kun puhuu.