Saippuaa
Piti olla sellainen helpompi päivä.
Toinen nukuttu yö takana. Painajaiset omasta kuolemasta muuttuivat uniksi juoksuhaudassa kyhjöttämiseen. Siellä oli muitakin minun ihmisiäni. Ympärillä rätisi ja viuhui, mutta me olimme ihan turvassa.
Aivotoimintakin tuntui vähän elpyneen. Herätin aamulla lapsen ja menin takaisin nukkumaan. Jonnekin unen sisään kuulin, kun hän etsi housujaan ja mutisin, että katso pöytäsi alta. ”Kiitti äiti, nähdään iltapäivällä”. Jatkoin unia.
Kymmeneltä heräsin oikeasti, puin rauhallisesti päälle ja harjasin tukkaa. Piti viedä vielä töihin muutamia papereita ja suunnittelin samalla syöväni työkavereiden kanssa, tulisi taas syötyä.
Kaikki menikin aivan loistavasti, kunnes olin jo melkein saanut tarjottimen käteen. Puhelin soi. Lapsi on yrittänyt heittää voltin trampoliinilla. Yrittänyt. Laskeutunut sitten niskalleen. Selvähän se ja se siitä syömisestä.
Soitan terveysasemalle ja kysyn mitä tehdään? Sanovat, että täytyy soittaa lastenklinikalle, kun terveysasema menee jo neljältä kiinni. En edes tajua, ettei kello ole vielä edes kahtatoista. Aika sinällään on menettänyt merkityksensä. Soitan lastenklinikalle, josta käsketään olemaan yhteydessä terveysasemalle. Selitän tehneeni juuri niin. Lastenklinikalle voi kyllä mennä neljän jälkeen, jos haluaa. Tekisi mieli heittää oma diagnoosi puhekumppanille, mutta hieron vain hetken silmiäni.
Pakkaan lapsen autoon ja ajamme omalle terveysasemalle. Onneksi tiskin takana on täti, joka hoitaa meidät heti lääkärin luo. Tutkitaan, saadaan lähete lastenklinikalle ja taksikortti. Taksi nappaa meidät kyytiin ja lähdemme matkaan. Epäilen, että lapsi on saanut tärskyn puhekeskukseen, se pulputtaa koko matkan. Minua väsyttäisi jo, mutta kuuntelen koonnin akuankoista, vakuutuspetoksista ja kaikista mahdollisista taksimatkoista, joita koskaan olemme tehneet.
Lastenklinikalla pitää seurata punaisia askelia ja jäädä odottamaan. Istumme siellä reilun tunnin. Yritän kuvitella itselleni lisää energiaa. Lopulta meidät kutsutaan huoneeseen. Lääkäri, hoitaja ja kolme opiskelijaa. Aivan huippua. Etenkin, kun lääkäri ja hoitaja puhuvat suomea vähän kankeasti. Lääkäri saksalaisella murteella ja hoitaja venäläisellä.
Todetaan, ettei siihen nyt juuri kuole. Jos tulee sitä tai tätä, niin tulkaa takaisin. Kipulääkereseptin saatte, kun istutte vielä hetken käytävällä. Istutaan. Puolentunnin päästä pääsemme lähtemään. Julkisilla toki, koska kyse ei enää ole elämästä.
Onneksi lapsella on suuntavaisto. Seuraan häntä aivan turtana. Suojatien kohdalla nappaan poikaa kädestä, ettei se vaan jää autojen alle. Lapsi ei edes vastustele. 12-vuotias voi olla hyvinkin herkkävaistoinen.
Ratikkaan ja sitten apteekkiin. Kamala ruuhka. En jaksa seistä. Istun ihan mihin vain. Puhelin soi. Terveysasemalta soitetaan.
” Kun on tämä lapsen sähköiset tiedot kyllä, mutta sinun tietosi puuttuvat.”
” Olen nyt tämän lapsen kanssa apteekissa.”
”Mutta kyllä tämä nyt pitäisi täyttää.”
Väsymys, väsymys, väsymys.
”Ymmärrän, mutta en sitä nyt täältä käsin voi tehdä.”
Jankkaamista. Lopulta nainen sanoo, että lomakkeen voi täyttää netissä. Lupaan hoitaa asian.
Meidän vuoro. En ole itse edes reseptiä vilkaissut. Farmaseutti sitten vilkaisee ja toteaa, että saman aineen saa halvemmalla käsikauppatavarana. Ystävällisesti tulee antamaan lääkkeet hyllystä. Ja tulee vielä myöhemmin tuomaan pojan takin, kun se oli unohtunut tuolille. Kiitän.
Maksamisen jälkeen, annan paketin lapsella ja pyydän avaamaan. Hän jää ihmettelemään tableteissa olevia viivoja. Otan paketin häneltä ja pudotan yhden tabletin hänen käteensä.
”Mä oisin halunnu itse, miks sä noin teit?”
”Mä oon väsyny. Ota tosta vettä ja sitten tämä pilleri.”
Vesi valuu kuppiin pisara kerrallaan. En jaksa enää. Pojalla on puhelin, bussikortti ja avain, kyllä se pärjää. Lähden apteekista kohti bussipysäkkiä.
Ensimmäisissä liikennevaloissa lapsi saa minut kiinni.
”Mitä mä nyt tein väärin?”
”Et mitään, mä en vaan jaksa. Väsyttää.”
”Ei oo mun vika, että se vesi tuli niin hitaasti.”
Niks. Ihan kuin jotain painiketta olisi painettu. Jotain peruuttamatonta.
”Ei oo mun vika, että hypit trampoliinilla, ei oo mun vika, että tipuit alas. Ei oo mun vika, että jouduttiin juoksemaan koko päivä lääkäreissä. Ei oo mun vika, että apteekissa loppu ilma…”
Jo puhuessani tajua, että olen todella väärällä raiteella. Suunta pitää korjata välittömästi. Jatkan monologiani:
”Jos lähdettäisiin aina siitä, mikä kenenkin vika on, niin ei muuta ehdittäisikään, kun etsimään syyllisiä ja syyttelemään toisiamme. Minä olen sairas ja se tarkoittaa sitä, että väsyttää jatkuvasti. En oikein jaksaisi mitään. Seuraavat kaksi kuukautta, minun pääasiallinen tehtäväni on levätä.”
Lapsi nyökyttelee. Kävelemme pysäkkiä kohden. Bussi menee nenän edestä. Lapsi mainitsee asiasta. Totean, elämän olevan paskalinko ja odottelemme seuraavaa.
Bussissa poika nojaa kylkeeni ja painaa päänsä hartialleni. Kaikki on kunnossa.
”Mutta ajattele äiti mikä onnenpäivä! Tänään saa syödä makeisia!”
”Kunhan, joku jaksaa sellaisia hakea.”
”Niin.”
Lapsi jää bussista kotipysäkillä, minun täytyy jatkaa matkaa, auto on terveysasemalla.
Päivän aikana bussipysäkkejä on siirretty. Terveysaseman kohdalta sellainen on poistettu kokonaan. Lähin pysäkki on kaupan edessä. Päätän hakea vaaditut makeiset. Kävelen autolle ja mietin, kuinka suuri valta on kapitalismilla. On tärkeämpää, että ihmiset pääsevät ostoksille ja kotiin, kuin että ihmiset pääsisivät lääkäriin ja kotiin. Väsyttää.
Istun autoon ja soitan äidille, kerron päivästä. Lähinnä siksi, että lapsi on menossa huomenna yökylään, eikä sen pää välttämättä käänny. Ajan kotiin.
Kello on viisi. Alkaa olla nälkä. Mutta yksin syöminen. Ei se vain onnistu. Huomenna sitten, huomenna on ruokaseuraa.
Kuvittelin, että jaksaisin tänään vähän leipoa ja ehkä siivotakin, en kyllä jaksa. Tuntuu siltä kuin olisin sängyn alle laitettava vakuumipussi, josta on joku imaissut kaikki ilmat pihalle. Kaikki aamulla tehdyt hienot johtopäätökset ovat valuneet jonnekin. Ehkä ne palaavat taas seuraavana aamuna.