Selkiytymisen merkkejä
Jokaisella ihmisille pitäisi olla sellainen ihminen, joka osaa laittaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Olisi myös hienoa, jos jokaisen sellainen ihminen osaisi kertoa myös, että mitä nyt kannattaisi tehdä.
Sellainen ihminen saa unettoman nukkumaan päiväunet ja sellainen ihminen saa muutokset tuntumaan pienemmiltä.
Illalla tuskailin tuon työkuvion kanssa. Nyt kun se alkaa olla omassa päässä vähitellen selvä, niin pystyy sanallisesti kertomaan toiselle ihmisille, että mikä pelottaa, mikä epäilyttää ja mitä ei yhtään ymmärrä. Jos toinen ihminen on suunnilleen samalla alalla, niin ensin se sanoo, että voi kyllä auttaa tarvittaessa. Ja sitten se saattaa myös sanoa, että sinun pitäisi ottaa vielä uudelleen yhteyttä esimieheesi ja sopia uusi tapaaminen ennen töihin palaamista, että voisit kertoa tämän kaiken ja takaisin meneminen ei olisi niin pelottavaa. Ja jos se toinen ihminen on vielä sellainenkin, että luotat siihen oikein kovasti, niin se saa sinut tekemään asioita itsesi hyväksi, vaikka et oikeastaan haluaisikaan. Se sanoo vielä kerran uudelleen, että tee se nyt heti. Ja sitten se ei enää palaa asiaan, koska se ihminen tietää, ettei asia painostamalla mene eteenpäin.
Ja sitten on tämä ihminen, joka tarvitsee sitä ihmistä, joka kertoo, mitä tämän ihmisen pitäisi tehdä. Ja tämä ihminen ei oikeastaan haluaisi, mutta kun ei tämä ihminen ole tyhmä, hullu vain, niin se ymmärtää, että ehdotettu toiminta on järkevää ja siitä on apua. Niinpä tämä ihminen sitten laittaa esimiehelleen sähköpostia ja kertoo, että nyt on tällainen tilanne ja haluaisin jutella, että sopisiko ensi viikolla. Ja sitten tätä ihmistä pelottaa, että miten se esimies vastaa ja pitääkö se esimies tätä ihmistä ihan toivottomana tapauksena.
Ja sitten esimies vastaa ja kertoo ymmärtävänsä tilanteen ja ehdottaa tapaamista ensi viikon keskiviikolle ja sitten tämä tapaamista pyytänyt ihminen on helpottonut ja osa sen päässä olleesta paineesta poistuu.
Ja siksi jokaisella pitäisi olla ainakin yksi ihminen.
Joudun myös korjaamaan aiempia väitteitäni siitä, etten ole koskaan ollut itsetuhoinen, löysin uutta todistusaineistoa. Näin kertoo päiväkirja: ”20.1.1989 on turha maailmassa olla mielummin itseni tappaisin kun mailmahan jäisin.” Huomauttaisin, että kirjallinen jälki on varsin taitavaa, etenkin kun kirjoittaja on alle kymmenen vuotias.
Kävin pesukoneen tänään ostamassa, kotiin se tulee maanantaina. Liikkeeseen mennessä tietysti sellaista sopivaa paniikin tunnetta. Ja sitten myyjä tulee siihen, ja kysyy voiko auttaa ja tekisi mieli huutaa, mutta pyytääkin sitten vain mittanauhan. Hyvän koneen löysin, kyllä sillä sitten taas kaiken puhtaaksi pesee.
Poikkesin samalla sitten käsityöliikkeeseen hankkimaan tilkkutyövälineitä, että vähän helpottuu tuo paljon leikkely. Olen luvannut vanhemmilleni tupaantuliaslahjaksi tilkkutäkit. Aikaa on heinäkuuhun saakka.
Meillä on nyt syksyyn verraten jotenkin päälaellaan tämä tilanne, tuolla keittiössä. Kaapit ovat niin täynnä ruokaa, että selvittäisiin arktisen talven ylitse. Olen myös leiponut niin paljon, että pitänee kohta ruokkia myös naapurit. Eilen tein perunarieskoja ja porkkanasämpylöitä, kun eivät nuo makeat oikein mene muualle kuin lapsen vatsaan. Nytkin kovasti leivotuttaisi, mutta jonkun pitäisi varmaan välillä syödä entiset pois. Tietysti, jos oikein järkevästi yrittäisin ajatella, niin voisin jopa itse ottaa ja koittaa jotain sieltä suuhuni pistellä.
Terapauttiehdokas tuntuu olevan varsin aktiivinen. Olemme tässä ehtineet jo lähetellä sähköposteja varsinaisen nivaskan, mikäli nyt sähköpostit nivaskoitumaan kykenevät.
Huomenna kymmeneltä sitten on aika testata ihan livenä, että olisiko hän se minulle sopiva ulkopuolinen tukija näissä muutoksissa.