Selvitettyjen listalla: viikko kaksi
Jos sanoisin, että väsyttää, niin yllättyisiköhän joku?
Väsyttää silti, mutta ei sillä tavalla, että kaadun kuolleena sänkyyn ja nousen maanantaina. Tähän päivään mahtui jokunen sangen hyvä hetki.
Päivän ensimmäinen hyvä hetki oli, kun hiivin työkaverin ovelle ripustamaan villasukkia ovenkahvaan, tietysti ennen hänen töihin tuloaan.
Sitten istuin koneeni taakse ja mietin taas pääkirjoitusta.
Mietin lisää pääkirjoitusta.
Vähän kirjoittelin pääkirjoitusta ja mietin lisää.
Puhuin puhelimessa ihmisen kanssa. Sellaisen joka tietää mistä puhun, kun puhun pipoilusta. Ehkä minäkin tiedän mistä hän puhuu, kun hän puhuu pipoilusta. Sellaisia hulluja.
Kävin syömässä työkavereiden kanssa, kokki ei yrittänyt tappaa.
Palasin koneelle ja mietin pääkirjoitusta.
Ja sitten päätin, että nyt tämä saatanan paska syntyy, vaikka mikä olisi. Ja niin minä sitten otin ja kirjoitin pääkirjoituksen. Luetutin sen sukitetulla työkaverilla ja olin taittovalmiudessa.
Paitsi.
Pääkirjoitukseen tarvitaan kuva ja se edellinen oli kesäinen. Piti siis sellainen ottaa. Inhoan kuvissa olemista. Kameran takana on ihan mukavaa, mutta sieltä pois tuleminen on kamalaa. Niinpä sitten räpsittiin ja räpsittiin.
Harvemmin tulee niin paljon kuvaa käsiteltyä, kuin nyt. En tosin laihduttanut itseäni, enkä suurentanut silmiä. Mutta poistin pahimman mustan silmien alta. Ja totesin, että paskat. Turhaan minä naamaani muokkaan, ei se siitä sen paremmaksi tule ja poistin muutokset. Onneksi ei ole sellaisia messuja edessä, joissa kyseistä lehteä jaeltaisiin.
Lehden viimeistely ja se olisi sitten siinä.
Olin sopinut tapaamisen yhden viestijän kanssa, joten taittaminen sai hetken odotella. Mietittiin vähän viestinnän linjauksia, sitä millaista apua tarvittaisiin ja miten työtehtäviä kannattaisi jatkossa suunnitella. Itselleni tärkeintä on se, ettei asioita tarvitse yrittää yksikseen hoitaa ja että saatavilla on vertaistukea.
Ja sitten se lehti loppuun. Ja sitten soitto painoon, että ehdittekö ja ehdittekö pian. Ja ehtiihän ne.
Aikamoinen puuh! Olen ihan yllättynyt, että sain lehden kasaan näin lyhyessä ajassa. Ei se taitollisesti priimaa ole, mutta ei nyt varsinaisesti hävetäkään. Paitsi yksi sivu. Mutta nyt oli tärkeämpää saada tuote painoon, kuin sen ulkoasun hiominen.
Töitä on vielä maanantaina ja tiistaina ja sitten pääsee lomalle. Nuo alkuviikon päivät ovat onneksi löysiä ei tarvitse stressata mistään.
Ennen kotiinlähtöä kävin vielä toisenkin pikaisen viestintäpalaverin, jonka jäljiltä jotenkin rauhallinen ja selkiytynyt olo.
Kotimatkalla poikkesin hakemaan perjantaiherkut, kun kerran on makeispäivä. Kassatäti katseli berliininmunkkeja ja kertoi olevansa herkkusuu. Totesin, että berliininmunkit ovat parasta, mitä on.
”Totta, ja sen kyllä näkee tästä keskivartalostakin”, ja siinä se sitten taputteli ja hieroi vatsaansa. Taisi olla empatia-auran hommia taas?
Ostin neulelehdenkin, muttta ihan pylly. Haluaako joku neulelehden?
Sukulaisnais soitteli ja vaihdettiin kuulumiset viimeisen viiden kuukauden ajalta, taas ollaan kärryillä.
Mutta sitten vielä kaksi asiaa.
Olen miettinyt, että kuinka kauan aion jatkaa tätä kirjoittamista. Tämän blogin päivittämistä tai päivittäin päivittämistä. Luulisin, että niin kauan, kunnes olen elänyt ensimmäisen normaalin viikon. Sellaisen itselleni normaalin tai entiselle itselleni normaalin. Viikon ilman maailmanloppuja, romahduksia ja väsähdyksiä. Toivotaan, että sellainen saapuisi maaliskuuhun mennessä.
Toinen asia, jota olen pohtinut on se, että mikä on saanut kirjoittamaan asioista näin avoimesti? Sairaus? Se ettei tunnu olevan enää mitään menetettävää? Ulkopuolisuus?
Vastausta tähän en ole vielä löytänyt. Minähän en varsinaisesti ole erityisesti avautuja tyyppiä. Toisaalta taas, vaikka olenkin oikein hyvä puhuja, niin kirjoittaminen on kuitenkin se minun foorumini. Se tapa, jolla kykenen kunnolla ilmaisemaan itseäni. Tai ehkä oli vain aika alkaa purkamaan tuntemuksia ja asioita, ennen kuin se muuttui liian myöhäiseksi.
Sukka-aika.