Sen nimi on Risto, enkä tykkää siitä
Ylösnousu sujui taas kellon kanssa yhdessä.
Suhteellisen ajoissa aamupäivällä askartelukaveri laittoi taas viestiä, että tule hakemaan kankaita. Lupasin mennä.
Lopulta vietin kaksi tuntia tämän uuden tuttavuuteni luona ja autoin lajittelemaan käsityötarvikkeita ja toki siinä kävi niin, että mukaani tarttui kaksi isoa kassillista erilaista käsityötilperhööriä (hän tyhjentelee varastojaan). Kankaita, lankoja, helmiä, paljetteja, hileitä ja muuta sellaista sangen tarpeellista tavaraa.
Lähtiessäni hän sanoi, että voisin kyllä poikkeilla heillä, vaikka en haluaisikaan enempää tarvikkeita. Ehkä ihminen sitten tarvitsee myös käsityökavereita. Tosin pois ajellessani tulin ajatelleeksi, että pitäisiköhän minun kertoa kyseiselle ihmiselle oikea nimeni? Hän tuntee minut nimellä, jota käytän sosiaalisessa mediassa ja se on aika kaukana todellisesta. Onkohan suhteemme niin pitkällä, että voisin ottaa näin radikaalin askeleen?
Ja sitten päätin ajaa ostamaan itselleni saumurin. Koska minä tarvitsen saumurin, suorastaan ansaitsen sen. Elämäni ei voi olla täyttymyksellistä ilman saumuria. Siis uutta saumuria. On minulla 70-luvun alun saumuri, mutta se savuaa käytettäessä. Vaikka varmasti onkin turvallinen. Niinpä siis kävelin ostamaan saumurin.
Ostellessa yksi työkaveri bongasi tapahtuman ja vaihdettiin muutamiakin lauseita. Sellaisia, että minulla on hame päällä. Ja siis tietysti se, että näytän hyvältä. Ja mitä näitä tärkeimpiä asioita nyt on. Vaikka totta kyllä, nukkuminen vaikuttaa aika ratkaisevasti ulkonäköön.
Kotiin ja auto tyhjäksi.
Teki mieli heti tarttua koneeseen, mutta yritin ensin soittaa Kelaan ja kysellä vaihteeksi, että mitäs helvettiä nyt? Työnantaja on lähettänyt sairauspäivärahani sinne ja pyytänyt heitä maksamaan sen tililleni, niin että koskahan? Siellä oli tietysti niin paljon jonoa, ettei päässyt edes jonottamaan. Siispä kirjoitin, saa nähdä koska vastaavat, jos koskaan.
Ja sitten avasin konepaketin. Minulla on tapana nimetä esineet, joten tästä tuli Risto. Aloimme tutustumisen. Ja kappas vain Risto ei olekaan, mikään helppo tapaus. Siinä oli valmiit asetukset ja langat paikoillaan, ohjeena että siitä vain ompelemaan. Mutta pelkkää sylttyä tuli. Otin langat pois ja laitoin uudelleen. Sylttyä. Aloin leikkimään langankiristimillä. Sylttyä. Toisin em. kohtia useita tunteja. Etsin netistä tietoa, että miten tämän kanssa nyt ja testasin kaikki mahdollisuudet. Sylttyä, sylttyä, sylttyä. Selvittelin asiaa ja totesin, että langankiristimet eivät toimi kunnolla ja joku katkoo jatkuvasti alasiepparin lankaa. Todennäköisesti siis neulalevy on jotenkin väärässä kulmassa. Soittelin liikkeeseen, että mitäpä nyt. Mutta siellä oli jonoa. Lupasivat soittaa takaisinpäin heti, kun ehtivät. Risto ei ole kiva poika, meidän suhteemme ei voi kehittyä tällaisena. Kaiketi se lähtee huoltoon tai vaihtuu toiseen peliin. Mutta epäreilua on. Aivan totaalisen. Ei pääse ihminen tänään ompelemaan.
Ehkäpä käytän sitten iltani purkamalla käsityökasseja ja kenties teen uuden neulatyynyn, mutku, mää oisin halunnu ommella. Ommella saumurilla. Sniff.
Ja hei, mä oon ollu sosiaalinen tänään!
Lopuksi vielä. Olen tänään pohtinut omaa vointiani. Väsyn kyllä edelleen suhteellisen helposti, mutta jos tilannetta vertaa kuukauden takaiseen, niin olen aivan vuorikiipeilijä jo. Ahdistuskohtauksia on aina vain vähemmän. Jaksan tehdä mielekkäitä asioita ja suunnitella tulevaa. Joten masennus, äh-häh-hää, mää voitan sut! Töihin palaaminen kyllä jännittää, lähinnä juuri jaksamisen takia. Että kun nyt muutaman tunnin touhuilin jälkeen pitää ihan oikeasti levätä, niin miten selviytyy kokonaisista työpäivistä? Mutta toisaalta, kyllä niistä selviää, jos vaatimustasoa vaan inhimillistetään. Sellaiseksi, että työtehtävät oikeasti vastaavat yhden ihmisen kapasiteettia ja kykyä.
Tuttu mies kirjoitti fiksun tekstin.
Luovuttajaksi minusta ei ole, mutta huovuttajan uraa voisin ajatella.
Risto on paha. Paha, paha, paha.
Riston paras esitys.
Lankoja, kangasta ja perjantaipullot.
Näistä vielä riemu repeää.