Sosiaalinen stigma?
Aika hypätä taas kaiken ulkopuolelle.
Huono yö. Huolimatta kaikista mahdollisista konsteista. Uni saapui vasta viideltä aamulla.
Kaksi edellistä nukuttua yötä onneksi suojaavat sen verran, ettei kaikki energia pakene.
Liikaa ajatuksia. Liikaa huolehtimisen aiheita. Liikaa vain. Ei pysty rauhoittumaan, kierrokset pyörivät, mutta en tiedä missä.
Aamulla katselin uutta palapeliä, ei innosta. Sängyn petaaminen kyllä. Jos jaksaa pedata, ei voi olla oikeasti masentunut.
Jaksaa pedata.
Itsearviointi suoritettu ja hyväksytysti läpi päästy.
Kirja rauhoittaa ja pysäyttää. Kirjaan voi aina paeta, siellä ihmiset saa pois päältä, kun niin haluaa. Kannet kiinni ja saa taas olla yksin. Joutuu olemaan yksin. Saa…
Kuuntelin illalla radio-ohjelmaa masennuksesta, yksi lause oli ylitse muiden. Se meni jotenkin näin: ”Raskasmielisyys, kuten yksinäisyyskin ovat positiivisia asioita itse valittuina”.
Raskasmielinen. Ainakin se kuulostaa paremmalta kuin masennus. Saisinko taas uuden b-lausunnon sairastankin vaikeaa raskasmielisyyttä.
Lääkäri lupasi soittaa tänään. Hyvä syy pysyä sohvalla, puhelimen lähellä.
Vessassa ihmettelen metallista ääntä. Ehkä olen oppinut soittamaan sinfoniaa virtsalla? Lopulta tajuan, että puhelin soi. Se lopettaa juuri, kun ehdin vastaamaan. Tietenkin.
Kaiketi lääkäri soittaa kahdesti.
Jatkan lukemista. Pesen vähän pyykkiä ja vilkaisen toista puhelinta. Lääkäri on soittanut. Sitä ei voi kuulla, koska puhelimessa eivät ole taas äänet päällä. Ei oikein ole taas puhututtanut. Tai jotain.
Mahdollisesti lääkäri soittaa kolmasti?
Uskaltaudun kauppaan. Lapselle ravintoa äidille kolaa. Niillä kulkee. Jos ei katso ihmisiä kohden ei joudu kontaktiin. Kassalla pitää kuitenkin hymyillä ja kiittää.
Kiitos. Kiitos samoin.
Viideltä lääkäri soittaa ja minä vastaan. Puhumme tasaavasta lääkityksestä. Hänenkään mielestään, minun ei tarvitse sitä aloittaa. Hän sanoo, että seurattuaan hypomaanista toimintaani jo pidempään, hän on sitä mieltä, että asia on minulla harvinaisen hyvin hanskassa. Helpotus. Voin hyvällä omallatunnolla jättää lääkkeet huomiotta. Hän on kuitenkin huolissaan: ”täällä lukee, että makasit silloin työpaikan lattialla, koetko ettei tästä nyt varmasti jäänyt mitään sosiaalista stigmaa?”
Miten siihen voi vastata? Jos kerron, että ihmiset ovat tottuneet lattioilla istumiseeni, makaamiseeni ja pimeässä työskentelyyni, niin alan taas vaikuttaa hourupäältä, joka täytyy tasata. Yritän vaikeasti selittää, että ihmiset tuntevat persoonani, enkä siksi koe saavani mitään stigmaa päälleni pienellä lattialla pyörimisellä. Tiedän, että tietynlainen välinpitämättömyys siihen, kuinka muut suhtautuvat minuun on luettavissa suoraan alkuperäisestä diagnoosistani.
”No”, hän sanoo ja lisää: ”hmm”.
”Sinä et selvästikään ole vaarallinen muille, etkä itsellesi.”
Puuh. Hyvä, nyt joku on sanonut sen ääneen. Voin hengittää.
Sitten varovainen kysymys:
”Oletko tietoinen, mitä työpaikallasi on tapahtunut sairastumisesi jälkeen.”
Totean olevani asioista kärryillä.
”Hyvä, en usko että olet palaamassa samaan paikaan ja samaan tilanteeseen josta lähdit. Alan sopimaan työnantajan kanssa mahdollista työhönpaluu-keskustelua.”
Sitten on hiljaista. Lopulta lääkäri sanoo hups. Ja sitten lisää hiljaisuutta.
”Painoin jotain huomaamattani ja nyt olen erikoislääkäri.”
”Sellaista sattuu”, koitan lohdutella häntä. Epäilen, että vale-erikoislääkäri on hoitanut minua viimeaikoina.
Ajatustoiminta on kuitenkin elpymässä. Kirjoittamista haittaa, kun sanat tippuvat välillä päästäni ja unohdan miten asioita kuvaillaan, mutta olen saanut kuvat takaisin. Näen selkeästi silmissäni mekon, jonka aion toteuttaa heti, kun voimani riittävät toteuttamisen tasolle saakka.
Siihen saakka on jaksettava olla. Ja siirryttävä ulkopuolelle, jos sisäpuolella on liian ahdasta.