Stabiilia oleilua
Jäi yö vähän lyhkäiseksi, mutta yllättävän hyvin sitten kuitenkin jaksoin pitää silmiäni auki.
Päivä nyt lähinnä kului siihen, kun lahjoittelin mielipiteitä sairaana täältä käsin työskentelijälle. Tuli nyt ainakin sellainen semitekemisen olo.
Ja aika monta tuntia sain kulumaan myös ihan vain koiran rapsutteluun. Ja onhan se hienoa, kun tietää olevansa parempi kuin maksamakkara.
Ruokaakin sain laitettua, mutta siinä vaiheessa kyllä loppuivat voimat aivan totaalisesti. Kyllähän sen tietää, että raskaampaa se on ruokaa syödä kuin valmistaa. Toisaalta tuleehan siitä sellainen elämisen tuntuma, kun porukalla kokoonnutaan syömään.
Tosin sitten kun käy niin väsyneeksi, että ajatuksinkin kulkee vain pätkittäin, eikä koskaan oikeaan suuntaan, niin alkaa olla kaikki ajattelu aika turhaa.
Vähän tässä nitisin sitä, kuinka ärsyttävää on, kun ei nukahda vaikka kuinka väsyttää. Ja sitten toinen ihminen sanoo, että nyt nukutaan, laita ne silmät vaan kiinni. Kun nyt pohjimmiltani olen varsin kiltti tyttö, niin pitihän se totella. Melkein kahteentuhanteen ehdin laskea, mutta kyllä se tajunta jossain vaiheessa on sammunut ja on vedetty yli tunnin päiväunet. Hymyilyttämään laittaa sellainen. Ja onneksi kohta on taas yö ja saa jatkaa siitä, mihin hetki sitten jäi.
Isäkin on taas kunnostautunut, tänään tuo on lähetellyt valokuvia kesältä 1983. En ole niiden otsakkeista ja viiteviesteistä oikein mitään tolkkua ottanut. Että pitäisikö ihastella kesää, telttaa vai vanhaa renua. Tai kenties sittenkin itseäni.
Huomenna pitäisi etsiä jotain puuttuvia papereita ja pyytää jostain sellaisia, joita en millään löydä. Torstaina pitäisi olla taas joku nippu esitettäväksi. Pesukonekin pitäisi tällä viikolla käydä hankkimassa. Paljon kaikenlaista tuolla ”pitäisi” -listalla, mutta koitan sellaista stressitöntä lähestymistapaa – eli en erityisemmin mieti asioita, annan niiden vain liikkua omalla painollaan.