"Sun täytyy syntyä uudelleen”
Kello on kaksi, mutta tämä päivä on niin nähty.
Nukuin kahdeksan tuntia ja aamulla piti yrittää nousta jostain haudasta ylös. Sitkeästi ja päättäväisesti.
Ja töihin.
Vastaamaan sähköposteihin jos ei muuta.
Tai ainakin aamukahville, vaikka en kahvia juokaan. Pää pöytälevyä vasten, kun väsyttää niin tolkuttomasti.
”Väsyttääkö?”
”Joo.”
”No miksi?”
”Se on tää masennus.”
On muuten hienoja keskusteluja tämmöset.
Ja sitten on jotenkin herttaista, kun ihmiset yrittää auttaa. Sun pitää ulkoilla paljon, syödä paljon proteiinia, mennä ihmisten pariin, löytää uusi harrastus, syödä tulehduslääkkeitä… Ja kaikki se on varmasti hyvää tarkoittaen sanottu, mutta kun ei jaksa edes ajatella pitkiä lauseita, niin miten sitä pystyisi tekemään tuon kaiken?
”Oletko sä varma, että sinnittelet sinne tiistaihin saakka?”, kysyi työkavereista se, joka tuntuu parhaiten olevan kärryillä.
Mutinaa ja mutinaa.
Paluu pimeään huoneeseen. Varasin ajan lääkärille, ja varttia myöhemmin istuin jo lääkärin huoneessa.
On vaikea valita lääkäriä, kun varaa aikaa. Katselen kuvia ja maistelen nimiä. Oli nainen, jonka nimi ei tuntunut lääkäriltä, ei sille. Ja sitten oli mies, joka näytti kuvassa siltä, kuin viettäisi vapaa-aikansa solariumissa ja surffilaudalla, joka on studiossa, ei sille. Ja sitten oli mies, jonka nimi ei vakuuttanut, mutta sillä oli kuvassa parta, sille.
Valinta oli hyvä.
Lääkäri oli tarpeeksi pitkä, eli luotettava.
Selitin tilannetta ja sitä, miten saan töissä vastattua muutamiin sähköposteihin.
”Voittajafiilis”, naurahdus ja sitten:
”Anteeksi, se oli epäkorrektia.”
”Eikun anna tulla vaan, sopii mulle oikein hyvin.”
Jänniä kysymyksiä ja mielenkiintoisia näkökulmia.
”Sun pitää tehdä nyt surutyötä, sun täytyy nyt syntyä uudelleen ja hyvästellä se vanha minä.”
”Mjoo…”
”Se on aika rankkaa syntyä uudelleen, kun ei ole äitiä ottamassa syliin ja laittamassa tissiä suuhun.”
Ja muuta sellaista.
Mutta sitten. Lääkäri sanoi, ettei pidä antaa diagnoosien lokeroida itseään, että se minun tapana ajatella, että pipo on samalla tavalla ominaisuus kuin siniset silmät, onkin hyvä tapa ajatella.
”Minkäslainen diagnoosi laitettaisiin? Mitä sulla on ollut?”
”Masennus, pipo, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, uupumus, paniikkikohtaukset – uudet ja ihanat seuralaiset.”
”No ne menee varmasti ohi, kun tästä selviät. Mä laitan tänne vain väsymys.”
”Ok.”
”Toi tiimalasi tulee tuohan aina, kun yritän tehdä jotain, se häiritsee valtavasti mun työtä.”
”No mutta, ehkä se yrittää ottaa suhun kontaktia, mutta et vaan ymmärrä.”
”Totta, aika traagista.”
”Siitä saisi aika hyvän elokuvan.”
Ja sitten sairauslomalappu käteen.
”Koita pärjätä, tule takaisin jos jotain tulee.”
”Joo. Koita sä päästä selville sen tiimalasin tunteista.”
”Otan nyt tämän uuden lähestymistavan heti käyttöön.”
”Kiitos ja hei.”
Lääkäri minun makuuni.
Mutta ajatuksena nyt sitten se, että ehkäpä sinne menneeseen ei oikeasti ole mitään paluuta. Että tervehtyminen ei tarkoitakaan sitä, että palaa ennalleen. Vaan se tarkoittaa jotakin sellaista, että hyvästelee vanhan minänsä, johon on aika kiintynyt ja rakentaa uuden ja paremman minän siihen päälle. Pitäisi lopettaa itsensä jäljitteleminen ja miettiä oikeasti, mitä tämä uusi minä aikoo tehdä? Minkälainen se on? Miten sitä ohjaillaan?
Ei se ensimmäinen minäkään yhdessä yössä syntynyt, ehkä tälle uudellekin pitäisi osata antaa aikaa.
Kovasti lääkäri sanoi, että pitäisi olla niiden omien ihmisten kanssa tekemisissä, mutta se onkin sitten ihan toinen haaste. Ehkä alan pitää jossain vastaanottoa.