Synkkä yksinpuhelu
Tiedän, Olavi Paavolainen ehti ensin. Mutta se johtuu ensisijaisesti siitä, että hän syntyikin ensin. Ja kuolikin jo ennen syntymääni. Väärinymmärrettyjen nerojen aatelia. Ja taisipa olla joidenkin aikalaistodisteiden mukaan kaksisuuntainenkin, enemmän kyllä masennukseen kuin hypomaniaan taipuvainen.
Ja tähän päättyy luentomme Olavi Paavolaisesta.
Nukahdin eilen jo kymmenen jälkeen, en silti ollut aamulla ollenkaan yhteensopiva valvetilan kanssa. Pistin torkutuksen yhdeksän minuutin välein ja katselin useita unia. Kymmeneltä pakotin itseni jäämään tähän maailmaan.
Kävin suihkussa. Ja ihastelin rikkinäistä ruumistani. Tänään sattuu ihoonkin, suihku tuntuu silloin neulasateelta. Onneksi näitä päiviä ei mahdu vuoteen kovin montaa.
Huomasin kierrätysryhmässä, että joku haluaa jälleen päästä käsityötarvikkeista eroon. Varasin tavarat ja puolituntia myöhemmin olin Louhelassa etsimässä oikeaa osoitetta. Löytyikin ja taas on pussillinen tarvikkeita lisää.
Tulin kotiin ja ajattelin, että ehkä jaksaisi laittaa jopa ruokaa. En ole viikkoon moiseen ryhtynyt, tosin samapa tuo on jättää tekemäti, jos ei oikein mitään syö. Kunhan kolaa riittää, niin hyvä on.
Lapsi soitti ja kysyi saako kaveri tulla kylään. Koska yritän tukea pojan sosiaalistaelämää, niin tottahan toki.
Pojat tulivat vajaata tuntia myöhemmin. Ensin esiteltiin äiti, äidin ompelukoneet ja kangaskasat (se oli ehkä helpointa ikinä, koska äiti istui ompelemassa), kohtelias nuorimies ihasteli, kuinka taitava äiti lapsella onkaan ja lapsi katsoi kaveriaan kuin jotenkin vajaaälyistä, poika ei vieläkään täysin ymmärrä, että kaikki eivät saa vaatteita siten, että piirtävät kuvan siitä mitä haluavat ja äiti sitten yöllä toteuttaa toiveen. Sitten esiteltiin äidin kirjat. Ja sitten nuoret henkilöt sulkeutuivat lapsen huoneeseen.
Tähän asti kaikki hyvin. Sitten ne tulivat sieltä huoneesta pois.
Kannatan kyllä wiillä pelaamista, mutta. Äänet täysille ja sitten huutamista sen äänen yli. Oli pakko vain ommella, ommella ja ommella, koska Raymond ja Sir Onni pitävät edes sen verran omaa ääntä, ettei pää räjähtänyt huutoon. Sankarillisesti kestin neljän tunnin huutosession. Ja sain toki siinä ohessa ommeltua kaikenmoista.
Nyt on taas mukavan rauhallista.
Ai niin. Otsikko syntyi siitä, kun olen tänään itselleni uskollisesti höpöttänyt ääneen kaikenlaista. Kela ystävämme on tänäänkin lähestynyt minua aivan uudella lomakepinkalla, joka täytyy toimittaa takaisin 12.3 mennessä. On noita täytettäviä ja pinkkoja sen verran, ettei meinaa henki kulkea. Mutta kun kerroin itselleni ääneen, että menen ne kaikki täyttämään huomenna Kelaan, niin se vähän rauhoitti mieltä. Olen myös varmuuden vuoksi kertonut itselleni ääneen, mistä löydän tarvittavat liitteet. Samoin kerroin siitä mistä löytyy sopivat kaavat työnalla oleviin ihmeellisyyksiin. Muutenkin on hyvä pitää ainakin muminaa yllä, jos ei muuta.
Kelan kanssa olen varmasti jälleen kerran, niin helisemässä, mutta koitan ajatella sitä vasta huomenna. Mutta sanonpa silti, että pidän hieman erikoisena sitä, että jos ihminen on isosti rikki, niin jollain ilveellä pitäisi jaksaa täyttää sen sata hakemusta ja sitten täytellä lisälehtiä sitä mukaa, kun posti niitä kantaa. Jossain pissii tämäkin systeemi ja isosti.