Syömisiä
Otin kiltisti lääkkeet ja nukuinkin ihan hyvin. Aamulla aurinko kutitteli sälekaihdinten välistä silmiä siihen malliin, että turha yrittääkään jatkaa enää unia.
Kolkko kevät noin kaiken kaikkiaan. Jotenkin on sellainen muistikuva, että lapsuuden keväät olivat lämpimämpiä ja luokassa istuminen tuntui suorastaan mahdottomalta, kun ulkona odotti aurinkoinen ja lämmin sää.
Ehkä aika kultaa muistot.
Kaksi viikkoa ja lapsi on suorittanut ala-asteen. Vai onko se alakoulu taas nykyisin?
Aika hassu tunne.
Totesin aikaisemmin viikolla olevani transsukupolvinen. Mielen ja kehon iät eivät kohtaa toisiaan. Varmasti Kelalta saa tähän jotain tukea, kunhan jaksaa tarpeeksi hakea.
Kelan kanssa on taas asiat vähän jumissa, mutta ehkä niitä saa ensi viikolla taas selviteltyä, kun on muutenkin tuo orientoituminen työtä ja muuta oikeaa elämää kohtaan kohdillaan.
Kolaa ja lääkkeitä pitäisi hakea lisää. Apteekissa tuskin on suuriakaan ongelmia, kun heräteostokset ovat aika hankalia, mutta kauppaan menoa varten täytyy tehdä jokin estolista. Tai tarkemmin lista, josta ei saa poiketa, muussa tapauksessa syömme ensi viikolla ainoastaan eksoottisia ruokia. Tässä tilassa, kun muun muassa kaikki eksoottisen näköiset hedelmät vetävät aika voimakkaasti puoleensa.
Tänään on ohjelmassa myös aivan oikeasti syömistä. Ennen kuin maailmassa oli vain minä ja bästis, niin meitä oli kolme. Työkavereita olimme alkujaan ja useamman vuoden tiiviisti yhdessä, se kolmas on asunutkin yhdessä sekä minun että bästiksen kanssa, jossain vaiheessa elämää. Mutta sitten elämät ovat kuljettaneet ja heitelleet, ja jossain vaiheessa kolmikkomme on hajonnut. Aina toisinaan kuitenkin yritämme tehdä jotain yhdessä ja päivittää elämää. Kuukausi sitten aloin viemään eteenpäin asiaa, että josko olisi taas aika kohdata.
Erinäisten säätöjen jälkeen kohteeksi osui tämä perjantai. Sovittiin, että mennään yhdessä syömään. Se on kai jotain, mitä aikuiset tekevät?
Niinpä sitten varasin alkuviikosta ensimmäistä kertaa elämässäni ravintolasta pöydän. Kyllä, ihan ensimmäistä. Piti miettiä, miten on moiselta näin pitkälle säästynyt. Ehkä en ole tyypillinen ravintolassa syöjä. Ja toisaalta ainakin ennen oli kamalan vaikeaa mennä ulos syömään, kun lähes jokaisessa ravintolassa yritettiin tappaa. Vaikka kuinka pyysi sipulitonta annosta, niin aina sinne kuitenkin oli jotain eksynyt. Ehkä tämä ihmisten ruokavaliovillitys on tehnyt minun elämästäni helpompaa. Erityisiä ruokia valmistetaan enemmän ja keittiöillä on valmiudet erotella aineita toisistaan.
Kerran vietettiin joulua jossain hotellissa ja siellä oli tietysti buffet. Ihmiset jonottelivat ruokia, mutta minulle ne kannettiin pöytään, eivät kaiketi halunneet tappaa. Velipoika päätteli, että olisi kannattavaa hankkia allergia, niin ei tarvitsisi jonottaa. Itse katselin sitä rosollin nikaretta, joka lautasellani oli ja toivoin syvästi, että voisin saada sitä lisää.
Hyvähän nyt ei koskaan ole.
Tänään syömään, huomenna Parkanoon. Lapsi on lähdössä viikonlopuksi leirille, siksi tämä kaupungista poistuminen lyhyellä varoitusajalla on mahdollista. Ja toisaalta, johan me bästiksen kanssa alkukeväästä sovittiin, että tehdään jotain tyhmää. Ehkäpä matka mopoautojen luvattuun maahan on juuri sellainen.
Kyllähän tämä todella kaksisuuntaiselta kuulostaa.
Onko joku laskenut montako kuukautta olen viettänyt kotona, haluamatta poistua täältä? Itse en ole, mutta epäilen, että aika monta.
Ja nyt ollaan tilanteessa, jossa suorastaan etsin syitä voidakseni poistua kotoa.
Ehkä näissä asioissa jokin tasapaino on olemassa, enkähän minä itse itseäni tasapainottomaksi koe. Mutta etenkin näiden tekstien valossa on varsin hyvin nähtävillä se, miten kaksijakoista tämä elämä pipona on.
Vaan toisaalta, eikö kaikilla ihmisillä ole erilaisia vaiheita? Välillä on mieli maassa ja sitten välillä tuntuu onnelliselta?
Meillä kaksisuuntaisilla se kaikki on vaan jotenkin vahvempaa.
Ominaisuus. Niin minä edelleen väitän.