Töpöttelyä ja mäenlaskua
Ajoissa tuli taas noutaja. Ihan kipeitä unia.
Välillä oli isoja muutoksia töissä, piti vaihtaa rakennusta, kun työhuoneet vietiin alta. Mikä pahinta koko toimipiste oli siirretty Paimioon. Inkilään ei sentään tarvinnut muuttaa, Inkilä oli joskus menneisyydessäni rakennus, jossa kuvataiteita opiskelevat asuivat. Sellainen hätä ja pettymys olivat unessa läsnä.
Toisessa unessa piti tappaa koira ja sen jälkeen koiran omistaja, vaikka en olisi halunnutkaan. Onneksi omistajan päähän ammuttu luoti meni aivojen välistä ja hän jäikin henkiin. Ja sitten piti pelätä koko ajan, että luoti lähtee liikkeelle, aiheuttaa veritulpan ja ihminen kuolee sittenkin. Ja jostain syystä jouduin itse sairaalaan ja magneettikuvauksiin, johon ammuttu lähetti kauniin kirjeen.
Taisi olla aika myllerrystä päässä. Illalla mietin työjuttuja ja tiesin, että yksi sukulainen oli viety sairaalaan aika heikossa kunnossa.
Työjuttuja en niin jaksa miettiä näin päiväsaikaan, mutta sukulainen kyllä kuoli yön aikana. Niin se pää prosessoi juttuja. Ei ollut mitenkään lempisukulainen ja aika hassuja muistoja hänestä on tässä pitkin päivää mieleen tullut, mutta äidillä ottaa taas koville ja se kyllä kaatuu huoleksi minun niskaani.
Vaan mihinkäs sitä sitten huolensa heittäisi, jos ei tuuleen. Joten pakkasin autoon pulkan, stigan ja vastentahtoisen lapsen ja ilmoitin, että mennään pulkkamäkeen.
Siinä sitten noustiin jyrkkää rinnettä ylös ja tultiin kamalalla vauhdilla alas. En ole vuosiin edes yrittänyt näillä jaloilla nousta lumisia rinteitä (jos ei viime talven Jyppyrälle nousua lasketa), mutta nyt sitkeästi vain. Uudelleen ja uudelleen. Olisin kuvannutkin, mutta kännykkä simahti pakkasessa, eikä järkkäriä ollut mukana. Siinä on vähän asettelemista, kun tämän ruhon rattikelkkaan asettelee, sellaiseen lasten rattikelkkaan. Sellaiseen, jonka olen saanut joululahjaksi vuonna -82. Jalat eivät oikein mukaan mahtuneet, joten huomenna on reisissä valtavat mustelmat ja jalat eivät varmaan suoristu, mutta murehditaan sitä sitten huomenna. Eikä mitään suoraan laskemista tietenkään voinut suorittaa, eihän toki. Vaan etsiä sellainen reitti, että ensin helvetillisellä vauhdilla suoraan alas, tiukka kurvi, ylös seuraavaa rinnettä ja kääntyminen ennen kuin vauhti loppuu ja kurvaus alkuperäisen rinteen juurelle. Vaan oli se hauskaa.
Ja sitten kotiin.
Töpettelyä taas kotona. Ulkona noustaan rinteitä ja sisällä otetaan varovaisia askeleita. Se on vähintään yhtä absurdin näköistä, kuin tämä ruho rattikelkan päällä. Mutta vähemmän hauskaa. Kotona jotenkin kaikki todellisuus ja kivut saavat luvan muuttua oleviksi. Ei jaksa nostaa jalkaa samalla tavalla ja muutenkin kaikki rytmi hiljenee.
Olen sentään saanut piirrettyä sen valtavan Mjölnirin, joka tulee mekon niskaan. Kun mekko nyt joskus niin pitkälle tulee valmiiksi. Nalle –lanka, pienet puikot ja jumalattomasti silmukoita, vaatii kärsivällisyyttä sangen paljon.
Jatkan siis kärsivällisyysharjoituksia ja mietin millainen adressi pitää ostaa ja lähettää.
Tuolla muovisella minä laskin, koska olen niin pieni ja siro.
Niiiiiiin hidasta.