Touhua
Yhden päivän väliin jääminen ei tällä erää tarkoittanut, että maailma olisi räjähtänyt, se tarkoitti yksinkertaisesti sitä, että eilen ei ollut aikaa kirjoittaa.
Lähdin ajatuksen mukaisesti aamulla kymmeneltä kävelemään vanhempieni luokse. Äiti pyysi soittamaan matkalta, en ole ihan varma, että johtuiko pyyntö olemattomasta suuntavaistostani vai tavasti loukkaantua.
Kiltisti kuitenkin soittelin jossain neljän kilometrin kohdalla.
”Onko jalka jo poikki?”
No eipä ollut, olin tosin jossain mistä ei ollut varsinaisesti reittiä mihinkään, paitsi kehän reunaan. Ajatuksena oli, etten käytä navia reissun aikana. Isä tietysti olisi halunnut kovasti kertoa, miten pitää kävellä ja pyysi lähettämään itselleen kuvia, niin hän voi sitten opastaa oikeille teille. Mutta ei minulla ollut halua olla oikeilla teillä, halusin vaan ihan itse osata kävellä pisteestä A, pisteeseen B.
Luulen, että meiltä on metsiä pitkin matkaa vanhenpieni luo noin kahdeksan kilometriä. Minulle matkaa kuitenkin kertyi yksitoista, mutta meni sentään alle kahden tunnin. Kengät oli vähän huonot tarkoitukseen ja jalkapohjat jokseenkin kärsivät, mutta tulipahan käveltyä. Seuraavana listalla uusien maihareiden hankkiminen.
Äiti halusi tietysti syöttää, joten ei paljon muu auttanut, kuin kiltisti syödä. Vähän sosiaalisuutta ja julkisilla kotiin.
Suihkuun (toimii jo suht hyvin) ja lähdin noutamaan yhtä ystävää töistä, jotta voisimme mennä katsomaan sairaalassa olevaa ihmistä. Tosin sairalisti oli saanut muutaman tunnin vapaata sairaana olosta, joten kävimmekin kylässä iha hänen kotonaan. Ihan mukavat pari tuntia. Lopulta palautin sairaan takaisin sairaalaan ja vein ystävän kotiin ja suuntasin omaa kotia kohden.
Eteiseen päästyäni veljen kanssa lähetellyt viestit johtivat noutotoimenpiteeseen. Uudelleen autoon ja velipojan parkkipaikalle odottelemaan. Sain samalla silmälasit takaisin ja kummasti kirkastuin ympärillä levittyvä ilta.
Ja sitten taas syötiin. Pelattiin wiillä Batmania joitakin tunteja sangen intensiivisesti ja siirryttiin lopulta 80-luvulle. Hilpeän hauska ilta, puoliviiden aikoihin aamulla palautin veljeni takaisin alkupisteeseen.
Oli tiedossa, että tänään pitää herätäkin, niin vähän puntaroin uskaltaako ottaa lääkkeitä enää niin myöhään. Päädyin niitä syömään, kun en uskalla ilmankaan olla. Uni tosin kartteli varsin lahjakkaasti, vähän ennen kuutta kiskaisin vielä yhden unohduspillerin ja vaivuin uneen. Kun kello kymmenen jälkeen herätti, niin en ollut tässä maailmassa kiinni millään muotoa. Silmäluomet painoivat useampia tonneja ja ajattelu on todella takkuista.
Mutta kun sinne Serenaan. En ihan varma ole, että miten se tapahtui, mutta päästiin ajoissa perille. Olin sopinut paikalle treffit entisen esimiehen ja hänen tyttärensä kanssa.
Päivävalinta taisi olla oiva, sillä paikalla ei ollut erityisen paljon ihmisiä, säästyttiin kaikilta jonotteluilta. Kun sattui vielä sopivasti kohdalle pukukaappi numerolla 666, niin ei oikein jäänyt tilaa nitinällekään.
Jokunen tunti aktiivista pulikointia. Lupasin viedä entisen esimiehen tyttärineen heidän seuraavaan kohteeseensa, tämä ajatus tosin johti meidät testaamaan yhtä uutta ravintolaa. Joka ei ollut lainkaan pöllömpi ja josta säkällä saatiin pöytä.
Joten olen syönyt eilen ja tänään ja juuri nyt tuntuu, että halkeen.
Olen myös väsynyt, mutta sellaisella hyvällä tavalla. Vähän mietin, että olisin illalla lähtenyt Pentti Kurikan Nimipäivien UMK-valvojaisiin, jossa tuttuja vilisisi, mutta nyt taidan jättää väliin. Sen sijaan kääriydyn peiton sisään ja nautin jotain aivotonta viihdettä, jotta voin mennä hyvillä mielin ajoissa nukkumaan.
En mieti edes mieleni häiriöitä ennen huomista. Niissä kun on se hyvä puoli, etteivät ne häviä, vaikka en ihan jatkuvasti asiaa pohtisikaan.