Tyhjää vain
Kymmenen yli kymmenen. Rytmi palautuu.
Mikään muu ei sitten palaudukaan.
En ole tehnyt tänään yhtään mitään. Katsellut supersankareita. Tehnyt yhden polvisukan ja makaronilaatikkoa. Vaihtanut vähän kuulumisia yhden työpaikkaa vaihtavan työkaverin kanssa ja sopinut bästiksen kanssa pääsiäistreffit.
Oli mulla kaikkia ajatuksia, mutta kun ei oikein mikään innostanut.
Yöllä olin joku nuori mies (olen unissani varsin usein mies, mikä varmasti tekisi jonkun terapeutin varsin onnelliseksi), joka ammuttiin työpaikalle. Piristävää.
Seurailen työpaikan asioita, vaikken missään varsinaisessa kontaktissa olekaan. Siellä on kamalasti muutoksia ja uusia ihmisiä tulee lähtevien paikalle. On vähän skitsofreeninen olo, kun tietää menevänsä vanhaan työhön ja tulevansa kohdelluksi uutena työntekijänä. Ei erityisen herkullinen tilanne. En tosin tänään ole enää jaksanut vihata tuntematonta esimiestäni ja kuten bästis sanoi ”kyllä sä kusipäittenkin kanssa toimeen tulet”.
Muutenkin se jotenkin väitti, että toimin usein järjenvastaisesti asoissa ja teen päätelmiä ihan sen pohjalta, miltä päässäni tuntuu. Enpä tuota tiedä, eikö se ole loogista suhtautua negatiivisesti tuntemattomaan ihmiseen?
Ei se vihamielisyys oikeasti tietenkään kyseiseen ihmiseen kohdistu vaan ylipäätään tilanteeseen, josta en tykkää yhtään. En edes hiventä.
Yritin miettiä tänään koko alan vaihtamista, mutta ikäväkseni en ole oikein kiinnostunut muusta kuin kirjoittamisesta. Ehtishän sitä tässä neljässä viikossa pyöräyttää bestsellerin ja sitten voisikin jäädä ihan vain kirjailijaksi. Tosin kirjailijan tuloilla ei elä, mutta eipä elä näillä nykyisilläkään.
Niin, että työkykyä? Olisihan sitä, mutta halut on vähän hukassa. Ekana päivänä voisi pukeutua haarniskaan, ihan vain varmuuden vuoksi. Ja linnoittautua huoneeseensa, kasata barrikadi oven eteen ja kieltäytä kaikesta sosiaalisesta toiminnasta, kuten puhumisesta.
Positiivisin ajatuksin eteenpäin.
Rupean supersankariksi, niillä on helpompaa.