Ulkoilua
Yhtään ei olisi huvittanut aamulla tuo ylös kömpiminen, mutta kun oli ohjelmaa, niin pakkohan se sitten.
Koitin jotain ulkoiluun sopivaa saada molemille ylle ja reppuun tarpeeksi villavaatetta, jotta selvitään päivä ulkona.
Tavallaan on mielenkiintoista, että kun jossain on perhepäivä, niin se tarkoittaa lähinnä sitä, että paikalla on äitejä ja lapsia. Eikäpä se muuten niin paha ole, mutta kun ei minulla oikeastaan ole mitään yhteistä äitien kanssa. Ehkä sosiaalisesti se vaikein yhteisö.
Ehkä siinä sitä ulkopuolisuutta vielä lisäsi se, että kaikki muut vanhemmat olivat pukeutuneet fiksusti ulkoiluvaatteisiin, tuulipukuja kai ne pääsääntöisesti ovat. Itsellä sitten taas ketjuja ja remmejä ja kaiken päällä pääkalloilla koristeltu villapaita. Yritä siinä sitten olla osa porukkaa.
Menomatkalla huomasin ottavani ihan tarkoituksella etäisyyttä. Istuin muualla kuin muut ja lähinnä mietin, että miten sitä selviytyy tulevista tunneista.
Sitten sellainen ryhtiliike, kun tänne nyt on lähdetty, niin leikitään sitten kaikkien kanssa. Päälle sellainen ”viihdytetään nyt sitten kaikkia” -vaihde ja taka-alalle se sellainen omituinen etäisyyden tavoittelu. Eikähän se nyt niin kovin vaikeaa ole, mutta vaatii silti muutaman tempun. Niinpä lopputuloksena on jotain sellaista, joissa toiset ovat tiiviisti ryhmittyneinä ja itse hyppii ryhmästä toiseen ja unohtaa kaikki sosiaaliset kurinalaisuudet. Näitä kaksisuuntaisten juttuja.
Ojentelin sitten kypärä päässä laatikoita taivasta kohden kiipeilijöille (ja tyrmäsin omat impulssini ja jätin kiipeämättä). Pelasin pressupalloa houkutellen kaikki ujoimmat lapset mukaan ja päädyin jostain syystä melomaankin jonkinlaisen ryhmä rämän kanssa. Lapsi halusi koko päivän myös kamalasti painia, niin on nyt sitten nujuutettu, minkä jaksaa.
Ja tietysti lainailin sitten lisävaatteita niille kaikille tuulipukuisille, jotka palelivat pitkin päivää. Luultavasti tehtävä on siis hyvin suoritettu.
Tämä lienee taas sitäkin, että kyllä mä ulkoilen ja pihalla viihdyn, kun siihen on olemassa joku viitekehys. Olen vain niin huono lähtemään mihinkään.
Kotimatkalla poikettiin kaupassa, jossa sellainen nuorehko miesmyyjä sekoili jotain myyntihintojen kanssa. Kovin oli pahoillaan ja minä tapani mukaan totesin, ettei maailmani ole tästä erityisesti järkkynyt. Myyjä tuli sitten tiskinsä takaa pois, halasi ja kovasti taputteli olkapäitäni. Väittäisin, että pieni hämmennys sellaisesta seurasi. Ehkä myyjä harrastaa hämmentelyä, mutta enpä ole vastaavaa ennen kokenut. Tai sitten mulla vaan on taas joku sellainen vaihe, joka jostain syystä saa ihmiset kovasti koskettelemaan. Sellaista on ollut aiemminkin, olisi vain lystikästä tietää, että mistä se johtuu. En itse koe olevani mitenkään normaalia lääppimishalukkaampi.
Vaikka päivään kuului grillaamistakin, niin lapsella oli silti tolkuton nälkä. Laitettiin ruokaa ja vähän jotain sain itsekin alas. Ei kyllä edelleenkään oikein tuo syöminen innosta ja helposti tulee jokseenkin yököttävä olo, mutta kaipa sekin tästä.
Huomenna läjätään autoa, sitten sillä pitäisi voida taas muutaman kuukauden verran ajella. Joten noin kaiken kaikkiaan, hittojakos tässä, asiat menevät eteenpäin hitaasti, mutta sangen varmasti.