Uniuniuniuniuniuni
Minäpä sitten otin lääkkeet ja painoin pään tyynyyn. Sammuminen tapahtui joskus yhdentoista tuntumissa.
Herääminen puoli yhdeltä.
Iltapäivällä siis.
Suoriuduin vaikeista tehtävistä, kuten suihkussa käymisestä ja treffien sopimisesta bästiksen kanssa.
Juoksutehtävän päätteeksi ehdin jopa sovittuun bussiin.
Ja toki bästis ilmoitti, ettei ehdikään sovittuun kulkuneuvoon. Olisin tosin varmaan järkyttynyt, jos hän olisi ehtinyt. Joten hyppäsin bussista pois ja odottelin häntä pysäkillä.
Seuraavaan autoon ehdimmekin oivasti.
Lippujen ostaminenkin kävi sujuvasti ja se perustirskuminen, joka odotteluun kuuluu.
Päädyttiin katselemaan kotimaista elokuvaa. Päin seinää, ei ollenkaan pöllömpi. Siinä vaikutti olevan käsikirjoitus ja kaikkea. Yleensä nitisen, kun kaikki on valmiiksi pureskeltua. No nytpä ei ollut.
Mutta parasta oli kuitenkin yleisö. Hiljaa istuva yleisö. Ongelmani on aika usein se, että yleisö ärsyttää, oikein isosti ärsyttää. Kommentoidessaan ääneen, syödessään viikon ruuat ja räplätessään puhelimia. Vaan nytpä ei.
Käytiin jopa syömässäkin. Paikassa, jossa soi niin järkyttävä musiikki, että voi taputtaa itseään selkään, kun ei saanut mitään kohtausta.
Bussia odotellessa ystävä kertoi, ettei ollut oikein osannut vastata työkavereiden kysymyksiin siitä, mitä vuoden vaihteessa tuli tehtyä. Että näkyikö raketteja.
Ihmettelin miksei hän kertonut suoraan, että nähtiin hätäraketti, poltettiin 50-luvulta peräisin olevia tähtisadetikkuja ja kun muut katsoivat raketteja, me katselimme veljeäni joka lapio lunta. Huvikseen. Järjettömällä äänellä (onneksi on videota). Mutta bästis epäili, että työkaverit eivät olisi ymmärtäneet.
Minun ymmärtäisivät, olenhan todistetusti hullu.
Väsyttää kamalasti tuo ihmisten seassa liikkuminen, luulen että noutaja tulee tänäänkin ajoissa.
Sitä odotellessa, teen etukappaleet kavennukset loppuun ja siirryn takakappaleeseen