Uuteen nousuun
Yö oli paha, kuten ehkä edellinen kirjoituskin antaa ymmärtää. Sisäisen myllerryksen lisäksi myllersi myös lapsi, jonka niskaa särki. Vihdoin yhden jälkeen volttisankari nukahti ja pääsin itsekin laskemaan pääni tyynylle. Yritin sitkeästi unta, mutta neljältä oli pakko antaa periksi ja ottaa nukahtamislääke. Onnistuin lopulta nukkumaan yhdeksään saakka.
Väsytti, mutta tiesin, että vastassa on vähän parempi päivä. Ihmisiä luvassa.
Koitin vähän siivoilla. Laittaa tavaroita edes hieman lähemmäs oikeita paikkoja. Uskomatonta, miten kaikki voi olla sotkussa, vaikka aikaa on tullut vietettyä lähinnä sängyssä ja sohvalla.
Matotkin lattialle. Voisi melkein väittää, että pestyt matot, niin kauan ne saivat olla ulkona ”tuulettumassa”. En vain ollut jaksanut kantaa niitä mattotelineeltä sisätiloihin.
Pieni lepohetki sohvalla ennen varsinaiseen toimintaan ryhtymistä.
Ajelin vanhempieni luo syömään ja saunaan. Äiti tarkkaili, että ruoka oikeasti eksyy suuhun. Niinhän lapsia kuuluukin tarkkailla. On jotenkin haastavaa katsella sitä omien vanhempien huolta. Eikä sille oikein voi tehdä mitään. Ei ole tarpeeksi energiaa siihen, että saisi vedettyä ”hyvin menee” –naamion päälle, eikä taitaisi auttaa, vaikka vetäisinkin. Kyllä he kuitenkin varsin hyvin jälkikasvunsa tuntevat.
Äiti kantoi vanhan tavan mukaan pöydälle ristikon, että voimme täyttää sitä yhdessä. Minun tehtäväni on aina ollut olla se, joka lukee vihjeet nurinpäin ja tarjoaa vastausvaihtoehtoja. Yleensä olen hyvä ristikoissa ja ratkon niitä vauhdilla. Nyt ei aivotoiminta kuitenkaan ole kovin vilkasta. En tajunnut vihjeitä ja jos tajusinkin, niin päässä löi vain tyhjää. En ymmärtänyt edes laskea ruutuja, että minkä mittaisia sanoja sinne tarvitaan. Äiti kuitenkin jatkoi tilannetta kärsivällisesti. Ei voi väittää, että aivotoiminta varsinaisesti olisi elpynyt, mutta sanoja alkoi tippua vähän paremmin. Uskon tilanteen olleen hyväksi. On kuitenkin kamalan pelottavaa huomata ne muutokset, joita muistissani ja ongelmanratkaisukyvyssäni on tapahtunut kovin lyhyen ajan sisällä. Pääni hoitaa vain oleellisimmat ja tärkeimmät tehtävät, kaikki muu on asetettu tauolle.
Yritin avata viimeöisiä pohdintojani äidille, kyllä hän tavallaan ne ymmärtää, kuten haasteenikin. Äiti sanoo, että luonteeni on aina ollut niin raju, että mitään välimuotoja ei oikeastaan ole. Yritin selittää, että koitan kovasti jatkuvasti löytää niitä välimuotoja. Päästä mustalta ja valkoiselta välillä sinne harmaalle. Edes hetkeksi. Vaatii vaan vielä kovasti työtä, eivätkä työkaluni ole juuri tällä hetkellä parhaassa mahdollisessa terässä.
Jätin lapsen mummulaan ja ajelin kotiin. Ajaminen vain ei taida olla tässä tilassa sitä kaikkein fiksuinta, reaktio- ja huomiokyky ovat selvästi alentuneita. Pitää tosissaan pinnistellä ratissa ollessaan, että huomio oikeasti sen ympäröivän maailman. Saattaa tietysti johtua ihan vain väsymyksestäkin.
Elokuusta asti suunniteltu tapaaminen työkavereiden kanssa muuttui vihdoin todeksi. Ihanat ihmiset täyttivät keittiöni ja laittoivat asiat rullaamaan. Lähinnä seurasin vierestä, kuinka juustot siirtyivät lautasille ja leivät muuttuivat pieniksi paloiksi. Ainoaksi tehtäväkseni jäi etsiä maljakko saamilleni kukille. Etsintä tosin oli yllättävän haastavaa, ei siksi että maljakko olisi ollut vaikeassa paikassa, vaan siksi että unohdin vähän väliä, mitä olen tekemässä. Mutta mikä kukkakimppu se olikaan! Pinkkiä ja mustaa, en voisi parempaa kuvitella.
Viehättävä ilta. Paljon puhetta ja naurua. Oma liikuntakykyni alkaa olla rajallista, sekä selkä että jalat uhkaavat lopettaa yhteistyön, mutta hyvä seura on parasta lääkettä. Ja nauru. Sillä on selvästi kipua ja ahdistusta lieventäviä ominaisuuksia, ehkä tutkimukset ovat oikeassa. Töistä puhuminenkin on terapeuttista, näin sairauslomalta käsin asioita voi ajatella jotenkin ulkopuolelta, se on paljon vähemmän tunnepitoista. Työhuoneessa odottavat asiat, eivät muutu painolastiksi harteilla, kun välimatkaa on tarpeeksi. Lähinnä henkisesti.
Väsyttää niin kovasti, että tekstikin on jotenkin jähmeää, mutta luulen, että tänä yönä saan nukuttua.