Uuvuttava huoli
Rauhoittavat rauhoittavat. Viime yönä vaihteeksi unta. Kahdesta kahdeksaan, mutta unta kuitenkin. Väsymys on kuitenkin ollut koko päivän läsnä, jos saisi viikon verran nukuttua, niin alkaisi kaiketikin vähitellen helpottamaan.
Oli tarkoitus eilen käydä hankkimassa muutama palapeli, mutta en Angstin jälkeen ollut kykenevä mihinkään sen suuntaiseenkaan. Tänään siis uusi yritys.
Ajoissa liikkeelle. Vähän epäilytti, kun Itäkeskuksesta oli vaikea löytää parkkipaikkaa, mutta sattuuhan sitä.
Hissiin.
Kun hissin ovet aukeavat, tajuan seisovani keskellä Stockmannia, Hulluilla päivillä. Edessä ihmiset taistelevat hulluista asioista, viimeisestä hiuslakkapullosta, potkupuvusta ja maalatuista kävyistä. Inhoan hissiä, joka heittää minut tietämättäni keskelle tätä tilannetta. Sanon lapselle, että ulos on päästävä ja pian tai muuten todistetaan taas paniikkikohtausta.
Tuntuu kuin oltaisiin jossain toimintaleffassa, jossa täytyy juosta aikaa vastaan. Lopulta, kun uskallan taas hengittää – on pakko todeta, että tuntemattomat ihmiset eivät ahdista aivan yhtä paljon, kuin puolitutut. Näistä ihmisistä tuskin kukaan haluaa vaihtaa kanssani kuulumisia.
Hulluista päivistä on hyötyäkin, muualla on rauhallisempaa. Löydän kaksi mukavaa palapeliä. Itse asiassa useammankin, mutta ostan kaksi.
Sanon lapselle, että poiketaan vielä kirjakaupassakin ennen uutta hissireissua. Tietää, ettei ole kunnossa, kun kirjojen löytäminen vie niin isosti aikaa. Lopulta ostan yhden vain kirjailijan nimen perusteelta. Olen pitänyt aikaisemmista teoksista, yhtä tulin joskus kehuneeksi arvostelussa runolliseksi kokonaisuudeksi, jossa lauseet soljuvat irrallisina, mutta kuitenkin toisiinsa limittyen. Pystynköhän vielä joskus tuottamaan yhtä laadukasta puppua? Palautuuko taito?
Ja sitten takaisin keskelle Hulluja päiviä. Nyt menee jo vähän kivuttomammin, kun tiedän minne olen joutumassa. Katselen taistelua kumiankoista ja koitan olla ymmärtämättä ihmisiä.
Ajellaan äidin ja isän luo, ne haluavat taas päivittää tilani. On loistava alku jysähtää suoraan keskelle olohuonetta ja jäädä siihen makaamaan.
”No olitkos eilen siellä Angstissa?”
Vastatako lattian rajasta, kertoako miten oikeasti meni vai sanoako, jotain epämääräistä.
Ylös vaan ja mahdollisimman vähän pehmitelty vastaus tulille, koitan painottaa, että onnekseni ympärillä oli paljon ystäviä.
Syömisen yrittämistä. Keskustelua, josta en taaskaan muista kuin sanan sieltä toisen täältä. Ja sitten lisää keskustelua ja sanaristikoiden täyttämistä.
On kamalan raskasta keskustella minusta huolestuneen ihmisen kanssa. Vaikka ei äitikään taatusti mitään pahaa tarkoita, mutta jos täytyy jatkuvasti sovitella omia sanojaan, ettei sanoisi mitään, mistä voi huolestua vielä lisää, niin koko keskustelu muuttuu miinakentäksi, jolta yrittää vain juosta mahdollisimman nopeasti karkuun.
Itse tilanteesta puhuminen on ihan ok, enkä siihen johtavia tilanteita kaihda, mutta kun energiaa ei ole muutenkaan liiaksi, niin sitä ei millään jaksaisi kuluttaa pehmentelyyn. Eikä sinänsä, varmasti äitikin ottaisi asiat pienemmilläkin pehmikkeillä vastaan, mutta sitten se olisi niin huolissaan, että en enää jaksaisi kantaa sitä huolen määrää.
Vaikeaa taitaa olla kanssani toimiminen nyt. Mutta kai se tästä taas paremmaksikin kääntyy.