Vain muutaman pullon tähden
Nukuin ja heräsin, kun lapsi aamupäivällä ilmoitteli, että on tulossa kotia kohden.
Katselin huonoa elokuvaa ja unelmoin kolasta.
Lapsi tuli ja raportoi leiristä. Jo kertoi sitten tehneensä saman kirjallisesti ja kertoi mistä teksti löytyy. Näin lukihäiriöisen äitinä olen onnellinen jokaisesta vapaaehtoisesti kirjoitetusta sanasta, ja nyt niitä oli paljon. Kielioppi on aivan persiistä ja yhdyssanoja ei juuri ole, mutta kerakkeet ovat melkein kaikissa sanoissa oikein ja tunnelma, joka tekstistä välittyi oli aika huima. Nyt olisi sellainen ylpeyden paikka.
Katselin, että jokusen kilometrin päässä oleva kauppa olisi auki, joten pukauduin kolaretkeä varten. Huomatakseni kaupan kulmalla, että ATK valehteli. Piti hakea ärrältä, onneksi oli joku ”tarjous”, jolla sai kaksi pulloa vitosella – joten meni vain puolet viikon budjetista. Loistoa!
Tulipa tehtyä viiden kilometrin lenkki, joka ei välttämättä ollut se paras idea. Ainakin kivuista päätellen, sen olisi voinut jättää vähän pienemmäksikin, mutta hittojakos näistä.
Selviän tämän ja huomisen ja sitten voi taas miettiä, että mitäköhän.
Leivoin sämpylöitä ja rahkapiirakan, kun vähän leivotutti. Ja sitten kudotutti ja katselin taas sukkakuvia, mutta totesin, ettei sukata. Taidanpa neuloa itselleni pääkallorepun, koska kyllä ihmisellä sellainen täytyy olla. Ja aivan varmasti kaikilla muillakin on.
Yritän kasata sänkyyn jonkinlaisen tyynyvallin, johon voi nojata samalla kun neuloo, sillä selkä ei kestä istumista ja jalat eivät pysty olemaan koukussa.
Jos lääkkeet alkavat puremaan, niin illalla mennään ulos ja kokeillaan saadaanko lapsen kanssa teltta kasattua, poika hahmottaa noita ohjeita paljon minua paremmin, niin siinä voisi olla hyvät mahdolloisuudet onnistua.
Ei nyt mitään suurta riemua ilmassa, mutta kenties hieman parempi olo kuin viime päivinä. Joku voisi katsella ilmanpaineita ja tehdä siitä omat johtopäätöksensä.
Minen viitti.