Vainaan vaatteet
En tykkää herätä aamuisin.En vaan tykkään, kun aivot eivät yhtään toimi.
Piti mennä yhdeksäksi työpaikalle täyttelemään lomakkeita.
Menin ja täyteltiin.
Tulin kotiin.
Lapsi soitti, että sukat on varastettu.
Vein uudet sukat koululle.
Tyhjensi lapsen kirjahyllyn, pesin koneellisen legoja ja pistin kirjahyllyn tekeleen kappaleiksi.
Menin vetämään suomikerhoa. Lapsi soitti itkuisesti, koska koulu on väkivaltainen paikka.
Soitin rehtorille, joka ei voi tehdä mitään, koska juna. Annoin lapselle luvan lähteä koulusta kesken tunnin, ettei ehditä hakkaamaan kotimatkalla.
Opetin suomea.
Ajelin kotiin, otin lapsen kyytiin ja mentiin yhdessä viettämään laatuaikaa Ikeaan. Löydettiin uusia säilytysratkaisuja jonkinlaisessa remontissa olevaan huoneeseen.
Syötiin lettuja.
Tultiin kotiin ja aloitettiin imuroimalla kirjat.
Sitten ilmestyivät vanhempani oven taakse. Toivat minulle säkillisen vainaaksi ryhtyneen enoni vaatteita. Että jos haluaisin tehdä niistä jotain. On ehkä parasta terapiaa, tulee sellainen jatkuvuuden tunne, jos niistä vaatteista työstää jotain käyttöön. Eno oli iso mies, ovat taatusti liian isoja vaatteita, sellainenkin tuntuu joskus hyvältä. Eno oli kyllä hieno mies, aika isosti kieppuu muistoja mielessä.
Rakennettiin lapsen kanssa lipasto.
Alettiin käymään muistojen kaappia läpi, että mitä oikeasti säilytetään ja mitä ei.
Ei olla varmaan koskaan yhdessä katseltu siellä olevia papereita, kortteja ja piirustuksia. Saatiin hyvin koko ilta kulumaan.
Selvästi aika järisyttäviä juttuja lapsellekin.
Kortteja kuolleilta ja jo unohdetuilta ihmisiltä. Käsitöitä ja toivotuksia, kaikkea mahdollista kolmentoista vuoden ajalta.
Vaikka suosikkini oli kyllä, kun lapsi epäili, että tuoreille vanhemmille läheteään kortteja vähän kuin surunvalitteluina. Sepä olisikin, jos laittaisi seuraavan kerran jollekin uudelle äidille kortin, jossa lukisi ”nyt kun elämäsi on ohitse”.
Hieno poika kyllä tuo päähän potkittu jälkeläiseni.
Vähän liikaa juttuja tunnepuolella, ei oikein pysty analysoimaan tätä eloa tänään.