Vakuuttavaa
Ihmettelin illalla, kun ei vielä yhdentoista aikoihinkaan oikein väsyttänyt.
Syytä ei tosin tarvinnut kovin kaukaa hakea, jos ei muista syödä lääkkeitä, niin ei nuku.
Olin siis hieman myöhässä aikataulusta, mutta ei se estänyt viettämästä yötä taidenäyttelyissä.
Lapsi piti kuitenkin paimentaa pystyyn aamulla ja hetken vaikutti siltä, ettei uni enää palaakaan.
Mutta se oli vain ensivaikutelma. Nukuin ihan hyvin melkein yhteentoista asti.
Puhelimen pirinä lopetti unet, vaikken vastata jaksanutkaan.
Mutta herääminen ja ylös nouseminen ovat kaksi aivan eri asiaa. Harkitsin nousemista kyllä useasti,
mutta ei se sitten kuitenkaan oikein lähtenyt ajatusta pidemälle.
Luin kyllä yhden kirjan, saako siitä lisäpisteitä?
Vähän ennen lapsen kotiutumista harjasin hiukset ja petasin sängyn, niin tuli ainakin vaikutelma
nousemisesta.
Kyllä mä vähän ryhdistyinkin sitten. Löysin kankaan, josta saa oivan laukun. Ja purin yhden äidin
neulostakin alkutekijöihin. Olen luvannut siihen vuorin laittaa, mutta ajattelin nyt samalla
vaihtaa kaikki kuluneet osat uusiin. (Purkaminen on hienoa hommaa, toi hajoitettu ranne iskee
sellaista polttavaa kipua hermoratoihin.)
Nyt kun olen nämä muutamat päivät purkanut asioista alkutekijöihin ja kasannut uudelleen, niin
huvitin itseäni toteamalla, että se on metaforisesti aivan sama mitä tälle elämälle pitää tehdä.
Ja sitten huvitti lisää, koska jos sanoisin jotain tuollaista ääneen, niin ihmiset uskoisivat,
näkisivät sen uskomattoman syvällisyyden, joka sanojen takana on nyökyttelisivät rytmissä.
Sellainen "lahja" minulla on, olen vakuuttava. Voin sanoa mitä vain ja olen vakuuttava.
Nuorempana se ei häirinnyt, jos joku opettaja radio-ohjelmaani kuunneltuaan tuli ihmettelemään,
ettei tiennyt Eino Leinon tehneet yhteistyötä Loirin kanssa, olin lähinnä huvittunut. Tein
satiiria, mutta aina oli joku joka otti kaiken todesta.
Kasvotusten tilanne on vielä pahempi tai parempi, kummin sen nyt sitten ottaa. Itse koen jotenkin
taakkana sen, että pitää aina muistaa katsoa, onko ihminen varmasti ymmärtänyt puheeni oikein.
Itselle ääneen nauraminen yleensä auttaa, mutta kun tykkäisin lakonisesta huumorista enemmän.
Vaan sitä kun lakonisesti toteaa jotain, niin se on muuttunut todeksi ennen kuin huomaankaan.
Ehkä pitäisi olla narisematta ja ruveta politiikoksi. Tosin testasin jo nuorisosarjaa aikoinaan,
eikä sellainen kähmintä ja toisten piikittely oikein innostanut sitten kuitenaan. Eikä Itämerikään
pelastunut.
Tänään piristää ajatus siitä, että mahdollisesti viikon päästä tähän aikaan saan jo hivellä Onnia.