Väriä naamaan
Lääkekokoilu jatkuu. Yöllä nukun muutaman tunnin ja herään varsin kiukkuisena siitä, että herään. Uni kuitenkin onneksi jatkua ja kun kello soi, niin pitää kiskoa itsensä haudasta ylös. Herätän lapsen.
Havahdun johonkin ja huutelen lapselle, joka ei vastaaa. Ilmeisesti siksi, ettei ole enää kotona. Nukun vielä muutaman tunnin lisää.
Ylöskampeutuminen joskus kymmenen jälkeen. Korjailen suihkun ja harrastan peseytymistä.
Ja sitten liikkeelle. Käy tyhjentämässä vanhempieni postilaatikon ja soittab äidille. Kerron lapsen koulutilanteestakin, olen tarkoituksella ollut aiemmin hiljaa asiasta. Mutta kun pitäisi oppia sitä asioiden jakamista, niin kai tässäkin taas yksi kohta sitten on.
Käyn kaupassa, jossa on jo iltapäivällä maailmanlopun meininki. Hyvä kun uskaltaa kasata ostoksia koriin, joka puolelta rymistelee kärryjen kanssa kiukkuisia ihmisiä. Mutta selviän ja ilman paniikkia.
Kotiin ajellessa vastaan tulee seitsemän poliisiautoa pillit vinkuen ja vilkkuen. Tulee sellainen tuntemus, että jossain on tapahtunut jotain, en tiedä mistä moinen nerokkuus voi kummuta.
Valmistaudun iltaa varten, lähinnä henkisesti. Edessä ensimmäinen teatterikeikka ikuisuuksiin.
Puuh, puuh.
Leikin hiuksilla. Viisi erilaista lettivaihtoehtoa. Ihan tyhmiä kaikki.
Tyhmiä, tyhmiä.
Ja sitten linnunpesänuttura, ihan tyhmä, mutta olkoon.
Yli kuukauden tauon jälkeen kaivan meikkipussinkin esille, jos vaikka vähän saisi silmänalusia peiteltyä. Vanhasta tottumuksesta lentää mustaa ja valkoista naamaan ja peilistä tuijottaa ihan inhimillisen näköinen otus. Ehkä peli ei ole vielä aivan menetetty. Hameeseen en sentään saa itseäni tarttumaan, mutta ehkä senkin aika vielä tulee.
Käyn sanomassa lapselle, että olen lähdössä.
”Tuleehan sulle sinne kavereita?”
”Varmaan joku tulee.”
”No hyvä, koita pitää hauskaa.”
Ei sen kuuluisi noin ajatella, sen pitäisi vaan sanoa, että joojoo.
Ja liikkeellä taas.
Pitkästä aikaa jaksan myös kuunnella ihmisten puheita. Bussiuhoa parhaasta päästä. Liiketoimintasuunnitelmia, joita nyt ei ehkä kannattaisi suureen ääneen huudella, mutta mikäs siinä jos tykkää.
Kävelen teatterille, tuttu paikka, mutta jotenkin vieras. Vähän aikaa pitää hengitellä kadun päässä, että uskaltaa sukeltaa ihmisten keskelle.
Pressilipun lunastus.
Ja istumaan, ihan rauhassa vaan.
Istutaan.
Vastapäätä istuu mies, joka sanoo puhelimeen, että ”mun vatsani alkaa toimia vasta ensi perjantaina”. Sattuuhan näitä. Miehen vieressä istuva nainen avaa keskustelun sanoen miehelle kuulleensa varmaankin väärin. Mies kertoo, että hän saan viikon päästä WhatsAppin käyttöön. Osallistun keskusteluun ja kerron myös kuulleeni väärin. Naurettaan. Hieman myöhemmin kyseisen miehen daami saapuu paikalle, mies toistaa keskustelumme. Nainen, joka on ollut luurin toisessa päässä keskustelun aikaan, kertoo myös kuulleensa väärin. Lisää hihitystä. Kulttuuri yhdistää.
Tulee tuttuja paikalle. Ensimmäisenä sellainen, jota en erityisemmin välitä tavata. Leikin seinää.
Ja sitten tulee yksi ystäväkin. Saan Venäjän tuliaisina yhden version sosialistihuivista. Kaunis. Ja hyvää mieltä tuova.
Mennään saliin, hetken puntaroin pitäisikö istua tuttujen seuraan. Jokin vanha ammatillisuus kuitenkin vie voiton ja järjestäydyn eturiviin, kun se kerran mahdollista on. Ainoa paikka, josta käsin pystyy analysoimaan kaikkea näyttämöllä tapahtuvaa.
Ei mikään helpoin näytelmä, jos siitä pitää kirjoittaakin. Ja pitäähän siitä.
Miksi pitää olla niin vaikeaa?
Ensin on vaikea lähteä kotoa pois ja sitten on kamala palata sinne.
Laitan parhaalle ystävällä viestiä, jos hän olisi jossain liikkeellä. Voisin jäädä vaikka johonkin istuskelemaan. Mutta hän ei vastaa.
Joten kotiin.
Hirveän rauhaton olo. En oikein tiedä, että pitäisikö syödä lääkkeitä ja sammua vai pitäisikö hypätä autoon ja vain ajella jonnekin.