Väsynyt, mutta iloinen
Nukuin edellisenä yönä. Ennen nukahtamista koin kuitenkin paniikin hetkiä. Olen monena yönä kuunnellut radion puheohjelmia, tuudittimina. Niin myös viime yönä, ohjelma kertoi Miljoonasateesta. Jostain syystä en kyennyt muistamaan solistin nimeä. Vaikka kuinka hain päästäni, niin vastassa oli pelkkää tyhjää. Erityisen pelottavaksi tilanteen teki se, että käytän usein kyseisen miehen nimeä, kun puhun suomalaisesta lyriikasta. Yritin moneen kertaan kertoa itselleni, ettei tieto ole tärkeä ja voin aamulla etsiä sen netistä, jos ei muisti palaa. Tämä ei kuitenkaan mitenkään helpottanut tilannetta. Lopulta jostain ponnahti nimi Heikki Salo. Jouduin maistelemaan nimeä paljon, ei kuulosta oikealta, mutta kyllä se se varmaan on. Muutamaan otteeseen havahduin horteesta vain toistelemaan nimeä, aivan kuin kaikkeus päättyisi siihen, jos unohdan nimen uudelleen. Lopulta uni voitti.
Heräsin ensimmäisen kerran kuudelta, mutta käänsin vain kylkeä ja jatkoin unia kymmeneen saakka. Katsoin yhden dokumentin ja menin päiväunille. Yhden jälkeen kampesin itseni oikeasti ylös. Nukkuminen väsyttää. Tietenkin, kun elimistö muistaa, että tämmöinenkin homma oli olemassa.
Haluaisin väittää, että uni oli kemikaalivapaata. Mutta se ei pitäisi täysin paikkaansa, en tosin syönyt mitään uneen liittyviä lääkkeitä. Siinä kun muut joivat illalla viiniä, minä napsin kipulääkkeitä. Kokonaissaldona yksi 800mg burana, kaksi panacodia ja yksi 100mg norflex. Ne inhimillistivät kipuja sen verran, että sain oltua. Ja varmasti edesauttoivat myös unta.
Isä toi pojan kotiin kahden maissa. Itselleen epätyypillisesti isä tuli ihan sisälle asti ja jäi istumaan. Tai no lähinnä juttelemaan. Välillä jotenkin unohtaa, että isää pitää muistaa päivittää samaan tahtiin kuin äitiäkin, vaikka isä ei samalla tavalla kysymyksiä esitäkään. Enkä ehkä vieläkään ole täysin sisäistänyt sitä, että vaikka koko lapsuuteni käytin isän kanssa sanatonta viestintää, niin sitä kanavaa ei enää ole. Nykyisin täytyy käyttää ääntä.
Juttelimme muutaman tunnin, mutta jos minun pitäisi kertoa, mistä me puhuimme, niin mielikuvat ovat aika hataria: saattohoidosta, toimittajan työstä, masennuksesta, merestä... Tajusin kyllä jo keskustellessamme, että osa sanoista valui suoraan aivojeni läpi, jättämättä sinne mitään. Välillä keskittymiseni vaelsi lähinnä isän poninhännässä ja parrassa tai jossain vanhoissa muistumissa. Nykyhetkeen keskittyminen on hankalaa.
Isän vierailun jälkeen vaihdoin muutaman viestin parhaan ystäväni kanssa ja hän kysyi voisiko tulla tänään käymään. Mikä ihmeen kysymys? Ainahan täällä on ovet auki, sen kun kulkee vain.
Niinpä illalla kävi ovi. Päivitettiin kuulumiset ja pelailtiin. Etenkin sanapelejä kanssani on hyvä pelata tällä hetkellä. Aivot lyövät niin paljon tyhjää, ettei sieltä oikein suodatu mitään ulos. Toisella kierroksella tosin selvisin jo vähän paremmin. Pelailu on kyllä sinänsä hyvä, että on pakko keskittyä johonkin.
Olen ajatellut levittää keittiön pöydälle palapelin ja kokeilla saisinko sitä tehdyksi, ajatuksen tasolla kuitenkin vielä.
Yksi sosiaalinen muuri siis taas kaadettu. Monta vielä jäljellä, mutta alan vähitellen uskoa siihen, että niiden kaataminen on mahdollista.
Hyvä päivä kaiken kaikkiaan takana. Juuri nyt ei ahdista, henki kulkee suhteellisen normaalisti. Väsyttää tolkuttomasti, mutta se voi tietää hyvääkin. Muistin hapertuminen on tällaiselle massamuistille aika pelottavaa, mutta yritän valaa itseeni uskoa siitä, että muistikin vielä palaa.
Seuraavaksi pitää oppia, että vaikka tuntuisi siltä, että energiaa onkin vähän enemmän, niin se ei tarkoita sitä, että pitäisi alkaa tekemään jotain. Se tarkoittaa sitä, että suunta on oikea ja energiaa pitää ladata vielä paljon lisää, ennen kuin varantoja voi ruveta kuluttamaan.