Virtuaalinen kauppa-avustin
Taisin eilen epäillä, että saattaa olla mustelmia luvassa?
Aamulla ensimmäinen asia minkä näin noustuani istuvaan asentoon olivat molempien reisien sinelmäverkostot. Ja seuraava nähty asia oli polvien vastaavat verkostot. Väitän, että liikkuminen on hieman kivuliasta. Vaan niin kai se menee, että sitä saa mitä tilaa.
Katselin yöllä huonoja elokuvia ja kudoin mekkoa, turhauttavan hidasta puuhaa, mutta kai se siitä joskus valmistuu. Selkään tulevan Mjölnirin sain piirrettyä loppuun, joten on jotain mitä odottaa.
Yhtään ei tehnyt mieli tänään liikkua, mutta se adressi nyt kuitenkin täytyi hakea, joten hop.
Tiesittekö, että paniikkikohtaus voi yllättää adressihyllyllä? No kyllä voi, kaikkien niiden kukkien ja veneiden keskellä. Miljoona huonoa värssyä, joista pitäisi valita vähiten huono. Virtuaalinen kauppa-avustin on näissä tilanteissa todella kätevä. Sellaista voi kutsua myös nimellä bästis. Lähettelimme siis mauttomia viestejä jatkuvasti, jotta sain hengityksen kulkemaan. Ja ostin adressin.
Ja sitten se suurempi koitos, eli ihan oikeaan kauppaan meneminen. Ajattelin, etten kykene keskiviikkona kauppaan menemään, jotain hain uudenvuoden ruuat nyt. Eipä täällä tosin nälkään kuole, jouluruokaa riittää vielä. Ja mitä pidempään sitä riittää, sitä nopeammin Onni pääsee kotiin.
Ei kaupassa mitenkään erityisen paljon ollut ihmisiä, mutta aivan tarpeeksi. Poukkoilin hyllyjen välillä, koitin muistaa mitä olen tullut hakemaan ja keskittyä hengittämiseen. Jos hengittää oikein, niin syke ei nouse aivan tolkuttomasti.
Lantuista puuttui punnitusnumero. Ja kysyin sitä joltain pojalta. Joka lähti selvittämään asiaa, en tykännyt, muttei oikein voinut paetakaan. Aina kun henki meinasi loppua lähetin virtuaaliselle kauppa-avustimelle järkevän kuvan. Kuvissa oli eri sipuleita, kelpo itsemurhavälineitä. Tai kyssäkaali. Mitä nyt kohdalle vain sattui. Sellainen auttaa.
Kauppa-avustin myös lupasi, että jos unohdan jotain, niin hän hoitaa sitten myöhemmin, koska minä en mene kauppaan enää tänä vuonna.
Viimeisenä ponnistuksena hain vielä vessapaperia, sen varalta, että veljeni osallistuu ilonpitoon. Kuten bästis asian ilmaisi: ”kakkajutut ei vanhene koskaan”. On se hyvä, että maailmassa on jotain pysyvää.
Kaupasta pois ja autolle.
Muuten ihan hyvä, mutta lukko oli niin jäässä, ettei kuljettajan ovea saanut kiinni. Puuhkun, puuhkun. Yritetään ja yritetään. Lopulta isolla ja ärsyyntyneellä voimalla. Onnistui!
Kotiin, autolle huppu ja homma hoidettu.
Ja sitten sen speksaaminen, että mitä siihen adressiin nyt kirjoitetaan, missä järjestyksessä nimet. Ja millaisessa muodossa. Vähän kyselin äidiltä. Vähän olen erimieltä, mutta ei se tässä nyt haittaa.
”Kun vuosien päästä lukevat adresseja ei kukaan enää muista ilman sukunimiä.” Selvähän se, mutta miksi niitä luetaan vuosien päästä? Tämä on joku kohta jota en tajua. Kuten en tajua sitä ”otan osaa” –kohtaakaan. Että mihin minä sitä osaa otan? Suruun? Kuinka se tehdään? Hitostako minä tiedän toisen surusta, eikö se ole aikamoista toisen aliarvioimista, jos väittää ottavansa siihen osaa? No mutta. Laitan adressin, otan osaa ja pistän nimet oikein ja lähetänkin vielä etiketin mukaisesti. Vaikka en tajua.
Enemmän minun juttuni on se kirje, jonka aioin vainajan lähiomaisille kirjoittaa. Teen niin aina, koska se on minua. Isä opetti minulle vuonna 1990, mitä tarkoittaa ylösnousemus. Se on sitä, että joku muistaa vielä kuoleman jälkeenkin. Joten tapani on kirjata muistojani ylös ja lähettää ne etanapostilla surutaloon. Minun osanottoni.
Ja huovutin tossut ja lapaset. Vielä vähän vaiheessa, mutta kyllä niistä vielä hyvät tulee.
Taidan jatkaa kutimen kanssa ja miettiä sitä kirjettä lisää.
Paniikkikohtaukset eivät siis aio jäädä historiaan. Paskiaiset. Teurastan ne vielä.
Mäenlasku kannattaa.
Sibulaa!
Huopumisiin.
Tämä on niin hidasta.