Yhä syvemmälle
Masentaa.
Heräsin seitsemältä soittamaan Lastenlinnaan, että moneltako siellä pitää olla.
Kymmeneltä.
Otin tirsat ja herätin lapsen. Suoriuduttiin ajoissa matkaankin.
Alkumatkan kuuntelin pojan höpinöitä ja sitten ei vaan jaksanut. Vaihdettiin kulkuneuvoa ja jäin seisomaan keskisillalle, koska tiedän, ettei lapsi ikinä vapaaehtoisesti jää seisomaan.
Katselin bussin ikkunasta upeaa auringon nousua. Koko taivas ui väreissä, oranssin, keltaisen ja punaisen eri sävyissä. Lehdettömät puut piirtyivät mustina rankoina taivasta vasten, jopa kerrostalot olivat kauniita taivaan värien maalatessa ne uudelleen. Tehtaiden piiput ja niistä nouseva savu vaikuttivat pilvikoneilta siinä värien luomassa utopiassa.
Ja sitten hypättiin ratikkaan. Jaksoin taas kuunnella lasta ja vastata kysymyksiin.
Ponnisteltiin tuulta vastaan ja päästiin ajoissa perille.
Lapsi lääkärin huoneeseen ja äiti käytävään. Kudoin.
Puolitoista tuntia myöhemmin lapsi pääsi tauolle ja käytiin syömässä.
Sitten se vietiin taas lääkärin huoneeseen ja jatkoin kutomista. Tosin laajan kirjoneuleen teko niissä tiloissa oli enemmän kuin haaste. En tiedä olenko koskaan joutunut purkamaan mitään tekelettäni yhtä paljon.
Reilua tuntia myöhemmin lapsi palautettiin.
Kaupan kautta kotiin, kun pojalla on jatkuvasti nälkä.
Matkalla keksin miten tappaisin itseni, jos olisin itsetuhoinen – jota en siis edelleenkään ole. Katselin bussin ikkunasta kerrostaloa, jonka katto on yhdessä suunnassa sellainen harjakatto. Sinne stigan kanssa ja vauhdilla alas.
Jaksoin keittää perunoita ja laittaa jauhelihakastiketta. Riittää lapselle.
Jatkoin kutomista.
Masentaa. Ahdistaa. Vähän tuskallista taas. Otin rauhoittavan, se yleensä vähän tasaa.
En halua tällaista. Haluan toisenlaista. Pitäis varmaan vaan päättää. Mutta taidan kutoa.
Kyllä se siitä vissiin muotoutuu.