Yritetään, yritetään
Mietipä tilannetta, jossa rahat loppuvat. En tarkoita sitä kohtaa, kun tilillä on satanen jäljellä, en edes sitä, kun tilillä on kaksi kymppiä. Tarkoitan sitä tilannetta, kun tilillä on 81 senttiä ja pitäisi selvitä vielä kolme päivää ja yhtälöä johon kuuluu lapsi (ja tyhjyyttä ammottavat keittiön kaapit).
Sellainen on aivan tolkuttoman stressaavaa. Lisää siihen vielä se, että instanssi jonka pitäisi auttaa sinua tyytyy lähinnä vittuilemaan ja vaatimaan näissä tilanteissa sankariteoilta vaikuttavia toimenpiteitä.
Tähän pyydän vielä lisäämään sellaisen mausteen, jossa lapsesi on mielivaltaisesti sijoitettu kouluun, jossa väkivalta on normi. Jos ei se kohdistu juuri sinuun, niin sitten siihen ainoaan ystävääsi. Jompi kumpi lähtee kesken päivän koulusta kotiin veri suusta valuen. Yllättäen lapsessakin on masennuksen oireistoa.
Ja jos tähän vielä onnistuisit lisäämään sellaisen jatkuvan taistelun masennuksen ja jonkin muun rajamailla, niin voit ehkä, ehkä saada jonkinlaisen pienen pienen käsityksen siitä, millainen viikko minulla on takana.
Se että eilen sain kaappeihin ruokaa oli niin valtaisi helpotus, että stressimittari miltei nollaantui. Jaksaa taas ajatella muitakin juttuja. Katselin illalla elokuvia ja kudoin sukkahousuja. Kahden aikoihin kävin nukkumaan.
Jos unessaan eksyy luokkajuhliin, joissa yksi niistä harvoista oikeasti mukavista luokkakavereista on murhannut jonkun melkein mukavan luokkakaverin ja joudut ruumisjahtiin, niin voisikohan se tarkoittaa sitä, että luokkajuhliin ei kannata mennä?
Heräsin aamuyöllä ja näin seinällä hologrammimaisen kuvan, jossa lyötiin jonkun päätä kirveellä irti. Piti vähän raottaa kaihtimia, että kuva hävisi ja sanoa, itselle on aivan typerää pelätä olemattomia.
Heräilin vasta yhdentoista jälkeen. Syötin lapselle aamupalaa ja lähdettiin kävelemään vanhempieni luokse.
Kaunis ilma, mukava kävellä. Halusin samalla salakavalasti esitellä lapselle kuinka lähellä olisi liikuntahalli ja frisbeegolfrata, että jos se vaikka innostuisi harrastamaan jotain.
Puoliväliin saakka meni matka oivallisesti. Ja sitten tapahtui jotain. En tiedä mitä, mutta sellainen aivan julma hermokipu iski polvesta. Koko jalka aivan tulessa. Koitin sitä vähän venyttää ja vääntää paikoilleen, muttei siitä mitään tullut. Joten hoin sitten vain päässäni, että pysy liikkeellä, pysy liikkeellä. Kyllä se viimeinen neljä kilometriäkin siitä taittui, mutta sattui kyllä niin isosti, ettei sitä pysty edes kuvailemaan.
Tietysti voisi väittää, että sellaisella jalalla käveleminen ei ole kaikista fiksuinta, mutta itse sen jotenkin niin ajattelin, että ei sitä sinne matkallekaan nyt kyllä voi jäädä.
Oli silti aikamoinen helpotus päästä vanhempien lattialle ja alkaa etsimään kivuttomampaa asentoa koivelle.
Äiti ja lapsi viihdyttivät itseään esittämälle minulle jonkin maantietovisan kysymyksiä. Se on viihdyttävää siksi, että maantieto kuuluu niihin alueisiin, joissa en ole erityisen hyvä. Mutta toki yleissivistyksessä löytyy, joten selviydyin esitetyistä sadasta kysymyksestä suhteellisen puhtain paperein.
Jalkakin vähän helpotti, mutta kiltisti isä silti kyyditsi meidät kotiin. Eikä sillä varmaan huomenna lenkille lähdetä. Olin vähän ajatellut pyörän hankkimista kierrätyksestä, mutta en nyt sitten tiedä onko mitään järkeä, kun tämä ruumis on tällainen.
Mutta leikitään nyt ainakin, että tuleva viikko olisi parempi.
Tiistaina on lääkäri, joka sitten voi keksiä aivan mitä tahansa, onhan sillä näitä tekstejä nyt sitten toimiteltuina. Mutta ehkä stressaan sitä vasta maanantaina. Nyt voisi olla hyvä hetki jatkaa sukkahousuja.