Jäähyväiset
En eilen kirjoittanut kahdesta syystä.
Ensimmäinen niistä on sellainen, joka tekee tästä päivityksestä nyt viimeisen laatuaan. Loin tämän blogin itselleni terapiavälineeksi, jonka kautta oli mahdollista purkaa omia tuntojaan, selvittää päätään ja siinä samalla sitten jollakin tavalla vapautua päänsisäisestä melskeestä.
Ensin teitä lukijoita oli kolmisenkymmentä ja tiesin noin suunnilleen keitä olette, mutta nyt liikutaan lähempänä kahtasataa lukijaa. En tiedä keitä te olette, mutta on ollut hienoa jakaa tätä taistelua kanssanne.
Viimeaikona, luultavasti juuri lukijamäärän kasvun vuoksi, tämä alusta on alkanut toimimaan itseäni vastaan. Jotkin kirjoittamani asiat ovat pompahtaneet negatiivisessa kontekstissa vastaan mm. työpaikalla ja näin ollen luonnollisesti ahdistusta aiheuttaen. Minä olen äärilaitojen ihminen, enkä osaa lähteä sellaiseen tekstin tuottamiseen täällä, että poimisin välistä ”raskauttavat” asiat pois.
Olemme siis kulkeneet tämän tien loppuun.
Tähän noin kahdeksaan kuukauteen on mahtunut paljon. Elämä on heittänyt kärrynpyörää useampaankin otteeseen ja lukuisiin suuntiin. En osaa edes arvioida, kuinka monta sivua tekstiä olen tänne kirjoittanut. Monta.
Jonakin päivänä ne todennäköisesti tulevat toimimaan pohjana kirjaprojektille, mutta siihen on vielä aikaa. En myöskään tiedä aionko kirjoittaa sen omaelämäkerrallisesti vai fiktiivisesti. On aikaa miettiä.
Matka on ollut pitkä, eikä se ole vielä ohitse. Taistelu jatkuu, mutta areena vaihtuu. Tuolla jossain sivuston laidassa on myös sähköpostiosoite, jota saa käyttää, jos mieltä kovasti jää askarruttamaan, että mitäs sitten kävikään.
Toinen syy miksi en eilen kirjoittanut ole se, että olin ulkona, maailmassa. Natoa vastustavana olen ymmärtänyt Stubbin puheista olevani skitsofreenikko. Joten tästä intoutuneena hakeuduin eilen toisten yhtä sairaiden seuraan. Rauhanasemalla esitettiin lauluja rauhasta, houkuttelin bästiksen mukaan kysymyllä, että lähteekö tuo Rauhanasemalle vai onko fasistisika. Lähti mukaan.
Asemalla törmäsin tuttuun, jota en ole nähnyt kymmeneen vuoteen. Hän on siellä nykyisin töissä. Pienen silmäilyn jälkeen hän totesi, että ”et ole muuttunut yhtään”. Erotessani hänestä totesin, että saattoi osua aika nappiinkin. Päälläkin oli samat vaatteet, kun silloin aikoinaan. No jaa, paita ja kengät olivat erit.
Rauhasta intoutuneena jatkettiin sitten matkaa, kohti uutta julistusta. Jota kaiketinkin punkiksikin on viime aikoina kutsuttu. Kuikka & Karjaportti oli vallan mainio, Lasten Hautausmaa vähän liian leppeää minulle.
Toki myös tietovittuilun kolmas sija lämmitti mieliämme. Tosin, jos en olisi kysellyt bästiksen mielipiteitä vastauksiin, niin olisi varmaankin oltu korkeammillakin sijoilla, mutta hauskempaa näin.
Oli sellainen hyvä ja leppeä olo. Tulevaisuuteen katsova ja uskova, siis omaan tulevaisuuteen, ei tämän kansakunnan tahi hallituksen.
Tänään on sitten ollut vähän ärtsympi meininki, kun tulee liian nopeita muutoksia ja äkkinäisiä stimulantteja. Pääni ei vielä oikein kestä sellaista.
Kelassakin kävin sitten ihan henkilökohtaisesti, että jos vaikka sillä tavalla saisi asioita menemään eteenpäin. Kovasti vakuuteltiin, että NYT on kaikki tarvittavat lomakkeet toimitettu, joten päätös sairauspäivärahasta ja osasairauspäivärahapäätöskin voidaan tehdä. Noin 12-vuotiaalta näyttänyt virkailija ystävällisesti kyseli, että pistäsinkö tähän tällaisen kiirellinen -leiman?
No laitapa.
Palelua torjuin paistamalla lettuja. Ja lisää lämpöä sain, kun kerroin pojille (yksi lainassa), että yleislakko voisi olla se paras juttu tähän hätään.
Lopettelen tähän.
Hyvää alkavaa kesää ihmiset.
Aina ei mene hyvin, muttei aina pidäkään.