Kela, tuo ystävämme hädässä
Vähän piti illalla itseään patistaa, ei lääkkeiden vuoksi vaan nukkumaan käymisen. Minulla on tuollainen sisäinen raja, joka sanoo, että työpäivinä pitää olla pään tyynyssä jo yhdeltätoista. Vaikka kuinka hyvä kirja olisi menossa.
Kiltisti siis yhdeltätoista silmät kiinni. Olikin varsin hyvä yö ja onneksi lapsella oli vasta yhdeksän aamu, niin saikin nukkua pitkästi. Mitä nyt aurinko muutamaan otteeseen herätti, mutta se kai kuuluu vuodenaikaan.
Minulla oli jonkinlainen ajatus siitä, että mitä tänään olisi pitänyt tehdä tai mitä olisin halunnut tehdä, mutta eihän se tietenkään niin mennyt. Kela ei taas osaa tehdä päätöksiä ja kun sinne soittaa, niin ne väittävät milloin mitäkin. Työnantajapuolelle valehtelivat silmät täyteen, kunnes työnantajapuoli totesi, että tässä olisi nyt ihan vieressä tämä kyseinen ihminen, että jos hänen kanssaan juteltaisiin. Niin ei sitten tarvinnut, kun yllättäen alkoikin löytymään tietoja.
Itse taistelen viimeisten kahden kuukauden sairauspäivärahojen kanssa, koska Kela ei omasta mielestään ole saanut mitään todistusta sairastamisestani. Tämä siitä huolimatta, että lääkäri on todistuksen lähettänyt 10.3 ja työnantaja samamoisen viikkoa myöhemmin. Mutta eipä ole heillä tietoa ei. Traagista on se!
Nytpä sitten taas sumplitaan ja etsitään ja katsotaan ja kulutetaan siihen kaikki aika.
Toinen tehtävä oli vähän helpompi. Piti sopia kesälomasta, jota yllättäen olikin paljon enemmän kuin kuvittelin. Pidän neljä viikkoa loppukesällä ja sitten jää vielä joululle säästöön muutama päivä. Tämä oli hieman kivuttomampi tehtävä, joskin en löytänyt mistään tarvittavia lomakkeita.
Ja sitten piti printata papereita, mutta eihän siihen väliaikaisrotiskoon ole yhdistetty mitään printteriä ja oma kalibroitu printterini pitää asentaa jonkun ammattilaisen. Soitin ammattilaiselle, joka oli kovasti flunssainen. Tyydyin sitten kertomaan antioksidanteista ja toivomaan, että saisin tällä viikolla printterinkin käyttöön.
Vaan kun piti tulostaa, niin ajattelin koneen johonkin toiseen tuttuut printteriin yhdistää. Ja sehän hyvin kävi!
Vaeltelin sitten useamman minuutin pitkin käytäviä ja koitin kuunnella, minne niitä papereita sulppuaa. Lopulta löytyivät palkanlaskijan huoneesta.
Yhden haastattelun sain alustavasti sovituksi.
Sitten kulutin useita hetkiä yrittämällä keksiä, miten saisin jaettua kalenterini läheisimpien työkavereiden kanssa. Oli kryptistä. Piti moneen kertaan sammuttaa koko ohjelma, mutta pidän mahdollisena, että homma olisi nyt hoidossa.
Enpä paljon muuta sitten ehtinytkään, mitä nyt kirjoittelin papereille, että mitä pitäisi tehdä tämän viikon aikana.
Käytiin sitten tutustumassa pojan uuteen kouluun. Se oli myös hyvin mystistä noin suunnilleen jokaisella mahdollisella tavalla. Oma suosikkini tietysti oli, kun opettaja olisi pitänyt minuakin uutena oppilaana. Keskustelu oli hieno. Hän oli siinä ottanut lasten nimiä ylös ja ohitellut kauniisti huoltajat. Sitten hän siirtyi meidän kohdalle ja kysyi lapsen nimeä, lapsi vastasi ja sitten:
”ja sinä olet?”
”Hänen äitinsä.”
”Ah, aivanaivan.”
”Mutta kiitos.”
”Heh. Olet vain kovin nuorekas.”
Eli teini-ikä ON koko ikä!
Ja sitten lopuksi vielä esimieslähetti kalenterikutsun privaatisähköpostiini ja neuropsykologi kyseli kuulumiset ja minä opastin marttyyria ruuan valmistuksessa.
Luulen, että otan vähän kevyemmin loppupäivän.
Mutta saattaahan se jäädä vain luuloksi.