Kipeä kuin kyynerpää
Eipä kai sitä muuten niin kitisyttäisi, mutta tämä ruhjottu ruumis ei anna erityisemmin nukkua rauhassa. Etenkin kyynerpäähän sattuu aina, kun se osuu johonkin, kuten vaikkapa lakanaan tai tyynyyn. Työpöytää en viitsi edes mainita. Paitsi, että viitsin juuri.
Piti tänään kuvatakin ja se on aikamoista touhua mun polvilla muutenkin, mutta nämä uuteen uskoon rusikoidut ovat ihan omaa luokkaansa siinä. Lisäksi kun on tapana pyrkiä olemaan silmätysten haastateltavan kanssa, niin olen sitten tänään ollut polvillani lattialla. Haastateltava istui varsin matalassa pyörätuolissa. Silmikkäin oleminen on toisen kunnioittamista ja saa myös haasteteltavan vastailemaan halukkaammin kysymyksiin.
Tuli sellainen ihan pienen pieni ahdistus tuossa päivällä, kun pohdin että pitää saada kaksi juttua tällä viikolla aikaan. Eikähän se entisessä maailmassa olisi mitään haitannut. Muistan joskus tehneeni kolme aukeaman juttua päivässä, mutta silloin ei laskettu tunteja vaan tehtiin vain töitä. Eikä toisaalta tarvinnut edes yrittää keskittyä mihinkään muuhun. Nyt takoo päässä vain se tuntien vähyys ja pieni epäilys siitä, miten jutun noin yleensä ottaen saa kasaan. Eikä siinä vanhassa maailmassa tarvinnut yrittää käsitellä kuvia rotiskolla tai no millään muullakaan. Oli kuvaaja erikseen. Hieno kuvaaja, terveisiä vaan.
Toisaalta huomenna toimistolla ei ole oikein ketään paikalla, joten saa kirjoittaa rauhassa ja jos puhelin ei kauheasti soi, niin voi valmistakin syntyä. Ajattelin, että kirjoitan jutun tunteja laskematta, ottaa sitten jossain toisessa kohtaa takaisin. Tosin huomasin myös, että pääsen torstaina vasta neljän jälkeen lähtemään töistä, joten sieltäkin tulee ylimääräisiä tunteja. Ja kun niitä ei käsittääkseni pitäisi tässä tilanteessa tulla. Ehkä ahdistaa vähän sekin.
Kyllä se siitä.
Kirjakin loppui. Pitää palata paleoliittikaudelta takaisin nykypäivään. Tai ehkä johonkin fantasiamaailmaan mielummin. Ehkä on aika kaivella kirja- ja kangaskasoja ja miettiä seuraavaa liikettä.
Kouvolaan.