Tunteja, tunteja, tunteja
Löytyikin joku erikoinen mieskuvaus iltalukemiseksi, mutta sepä sitten tietysti varsin erikoisia unia taas järjestelmään lataili.
Aamulla suhteellisen kivuttomasti ylös, jos ei fyysisiä kipuja lasketa.
Töissä oli aika hiljaista, kun suurin osa ihmisistä oli kehittämässä. Minut on rajattu sellaisen ulkopuolelle. On oikeastaan aina ollut. Ehkä se on hyvä niin. Vähän ulkopuoliseksihan siinä itsensä tuntee, mutta koskapa en tuntisi. Lohdutukseksi minulle kuitenkin luvattiin avaimet omaan huoneeseeni. Joten suuria edistysaskelia sitten kuitenkin.
Purin eilistä haastattelua ja yritin sitä jotenkin saada järkevään muotoon.Ihan eivät vielä ajatukset vanhaan malliin kirjoittamisen mukana juokse, mutta jotenkin kuitenkin. Minä en pysty kirjoittamaan ilman otsikkoa, enkä ole tainnut muutamaa kertaa useammin elämäni aikana otsikkoa myöhemminkään muuttaa. Tänään ei millään ollut sellaista löytyä. Lopulta menin keittiöön istumaan korkealle jakkaralle ja heilutelemaan jalkoja – sellainen salaa hankittu luova tila. Ja nips, sieltä se sitten löytyi.
Juttu pitäisi saada torstaina julkaistuksi, joten oli pakko se tänään saada valmiiksi, koska olen huomisen töistä poissa. Lisäksi haastateltavan pitää tietysti ehtiä lukemaan ja kommentoimaan se ennen julkaisua.
Kuvien lataaminen rotiskolle vei sekin yli puolituntia, mutta olihan kuvia tosiaan 45 kappaletta, että ihmekös tuo.
Vähän nyt ahdistaa tämä ehtiminen. Kaksikymmentä tuntia viikossa kahteen osaan jaettuna on aika vähän aikaa. Pitäisi saada jutut tehdyiksi ja palaverit istutuiksi. Uutta pitäisi kehitellä ja ehtiä opetella uusien välineiden hallintaakin. Alkaa kertyä ylimääräisiä tunteja ja niin ei saisi ainakaan lääkärin mukaan käydä.
Muutenkin siellä oli ylimääräisiä odottamassa, joten tänään kotiinlähdön aikaan plussa saldo oli jo yli kaksikymmentä tuntia. Eipä se muuten ehkä niin ongelma olisi, mutta toisen työnantajatahon alle siirtyessä siitä voi sellainen tulla. Kuulin tänään, että saldo nollautuu heinäkuun lopussa. Eikä kukaan varmasti anna minun pitää viikon lomaa tässä hötinässä. Ehkä siinä eniten ärsyttää, että niistä tunneista viisitoista on sellaisia, joista on maksettu mielenterveydellä. Viisi sellaisia, jotka ovat ehtineet kertymään jo tämän paluun jälkeen.
Sen verran tuo tekstin rutistaminen tuntui, että nyt on aika uupunut olo. Hyvähän se on kirjoittaa ja opetella sitä puolta uusiksi, mutta selvästi syö aivoenergiaa siinä määrin, että melkein pakottaa päiväunille. Tai pakottaisi, jos suostuisi moiseen.
Onneksi huomenna on terapautti, voi sen kanssa miettiä, että miten tätä nyt yrittäisi hallinnoida. Fysioterapeuttikin soitteli ja kyseli voidaanko siirtää huomista tapaamista. Ilolla suostuin, turha tällä murjotulla ruumiilla on mitään tehdä. Eipä tuo erityisen onnellinen kaatuilustani ollut, mutta luopa sitä pohjaa sille, minkälaiset venkulat nämä koivet ovat.
Kantasoluhoitoja odotellessa.